Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. kesäkuuta 2025
Ei ole ketään kokkomäellä, mutta porttihonkien alle tultuaan näkee hän alhaalla sakastin rappusilla istuvan Naimin jonkun toisen kanssa. Se toinen on Naimin takana, se on ehkä Robert. Naimi istuu ja katselee näköalaansa, tuota salakihlattua, heidän yhteistä. Hän kaartaa niin, että voi heidät yllättää. Ei se ole Robert.
Eikä ole hän kenellekään mitään, ei itselleenkään. Se on mennyt, niinkuin oli tullutkin, tämä kesäinen unelma. Ja menköön! Ja olkoot! Olisi hän yhteen kelvannut, Laurin lapsenhoitajaksi. Ja toiseenkin: pitämään puheita Naimin kihlajaisissa!... Jos hän sen tekisi? Hän nauroi, äänettömällä suulla, mykästi: jos hän palaisi takaisin ja todellakin pitäisi puheen Naimin kihlajaisissa!
Emma tulee, viittaa häntä tulemaan porstuaan, vetää syrjään, sanoo: »Naimin mieshän on kuollut mehän emme nyt siis voi mennä naimisiin.» Kuka minua jostain tarkastaa? Kuka seivästää minuun tutkivan silmän? Hän näkee Laurin katsovan häntä porstuasta. Häntä lyödään reippaasti olkapäälle. No, lähdepäs sitten vihille, morsian siellä jo valmiina odottaa, Helander se yhä leikkiä laskee.
Hän ponnisteli aivojaan keksiäkseen jotakin sanottavaa. Milloin aiot lähteä? Ehkä jo noin kuukauden päästä. Ja kuinka kauan aiot viipyä? Koko talvi siellä kai menee, mutta jos voin, koetan palata kotiin Naimin häihin. Jaa, niin, täällähän on tapahtunut kihlaus. Se tapahtui oikeastaan jo Helsingissä promotsionissa, vaikka se vasta nyt julkaistiin. Antero tuijotti eteensä ikkunan valoa vastaan.
Mutta Antero kuuli Naimin äänen ja nousi lähteäksensä, sopertaen jotain semmoista kuin että hän on tilannut soutajan ja se odottaa häntä jossain ja että hänen täytyy lähteä heti... Lähteäkö? Naimi pyörähti samassa sisään, kädet täynnä kukkia, riensi häntä vastaan, valmiina kiittämään odotetusta onnentoivotuksesta. Hän piti Anteroa kädestä, katsoi silmiin ja sanoi: Ettekö toivotakaan minulle onnea?
Snellman oli pienenläntä, tanakka, kasvot kuin kiveen hakatut, mutta vailla viimeistä siloitusta, otsa korkea, leuka pitkä ja järeä, silmäinluonti lempeä äkäisten ryppyjen alta, ääni äreä ja vähän änkyttävä. Hän oli puettu hienosti ja huolellisesti, melkein keikarimaisesti, ja puheli kohteliaasti ruustinnan, professorskan ja Naimin kanssa.
Kuinka hän vastasi Karoliinalle, kun Karoliina kysyi, silloin kun minä menin Naimin häihin: »Miksi on Antero niin alakuloinen?» Hän vastasi ihmeellisesti, vaikka minua silloin jo rakasti: »Minun on niin sääli sitä Anteroa, ettei hän saanut Naimia.» Ja hän hoiti minua sitten kuin sairasta, kun sieltä palasin. Hoitiko?
Nuoret alkoivat, toisilleen merkkejä tehden, käydä käsiksi Lönnrotiin häntä ylös nostaakseen, mutta hänellä oli Naimin kannel polvellaan, ja hän virkkoi sävyisällä, tyynellä äänellään: Niin, no, jos nyt sitten soitettaisiin vanha virsi niiden hyväin puheiden päälle, koska nyt Naimi niin tahtoo ja samassa helähti ilman läpi heikko, surumielinen sävel kanteleesta hänen polvellaan.
Mutta siitä huolimatta, kaikista ponnistuksista huolimatta kuulee hän sisästään: Naimin mies on kuollut ... Naimin mies on kuollut... Ja hän oli sitä kerran toivonut, hän oli sitä monta kertaa toivonut.
Miksi hän juuri sen kielsi? Lähestyessään Honkaniemen tienhaaraa näki Antero Naimin ja hänen sulhasensa tulevan jälestään. Hän kiiruhti askeliaan, riensi pois. Naimi ja hänen sulhasensa kulkivat äänettöminä, käsi kädessä kyllä, mutta heidän keskensä oli syntynyt pieni erimielisyys.
Päivän Sana
Muut Etsivät