United States or Christmas Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Silloin Tristan näytti lohikäärmeen kielen sekä vaati voutia taisteluun kanssaan, johon vaatimukseen tämä ei uskaltanut suostua, vaan tunnusti rikoksensa. Sitten Tristan puhui seuraavasti: "Jalot herrat, olen tappanut Morholtin, mutta olen tullut meren yli tarjoamaan teille rauhaa ja sovitusta.
Mutta kolmasti toi meren tuuli ihmisten korviin ikäänkuin raivoisan huudon kajahduksen. Silloin taputtivat kaikki naiset kuorossa käsiään syvän surun merkiksi ja Morholtin toverit, jotka olivat kokoontuneet eri ryhmään telttansa eteen, nauroivat.
Mutta turhaan olette keksinyt tämän salajuonen: minä olen etsivä kauniin Kultakutrin ja tuova hänet teille. Tietkää, että tämä etsintä on vaarallinen ja että minun on vielä vaikeampi palata hänen maastaan kuin saaresta, jossa tapoin Morholtin; mutta vielä kerran olen teidän tähtenne, jalo eno, paneva ruumiini ja henkeni alttiiksi.
Urho riensi rannalle ja hän huusi Morholtin tovereille äitien polvillaan suudellessa hänen rauta-anturoitaan: "Irlannin miehet, Morholt on uljaasti taistellut. Nähkääs: kalpani on katkennut, kappale sen terää on jäänyt hänen pääkalloonsa. Viekää mukananne tuo säilän tynkä, ritarit; siinä Cornwallin vero!" Sitten hän lähti nousemaan Tintageliin.
Hän kertoi olevansa kiertävä laulaja, joka oli lähtenyt purjehtimaan muutamalla kauppalaivalla; hän oli matkalla Espanjaan oppiakseen lukemaan tähdistä; merirosvot olivat anastaneet laivan; haavoittuneena oli hän paennut tällä venholla. Häntä uskottiin: ei kenkään Morholtin tovereista enää tuntenut Pyhän-Simsonin saaren kaunista ritaria, niin rumiksi oli myrkky syönyt hänen piirteensä.
Narri huomasi kuningattaren vihastuksen ja sanoi: "Kuningatar Isolde, ettekö muista päivää, jolloin, Morholtin myrkytetyn miekan vaivoissa harppuineni merellä velloen, ajauduin teidän maanne rannikolle? Te paransitte minut. Ettekö enää muista sitä, kuningatar?" Isolde vastasi: "Mene pois, narri; eivät kujeesi minua miellytä etkä sinä itse!"
Mutta kun Tristan vihdoinkin saapui linnaan, pyörtyi hän kuningas Markin käsivarsiin, ja veri pulppusi esiin hänen haavoistaan. Raskaan murheen vallassa palasivat Morholtin toverit takaisin Irlantiin.
Silloin hän kiiruhti takaisin Tristanin luo ja heiluttaen suurta miekkaa haavoittuneen pään päällä hän huusi: "Sinä olet Tristan Loonnois'lainen, Morholtin, minun rakkaan enoni murhaaja. Kuole siis, sinä vuorostasi!"
Hän panee merkille katkenneen kohdan uurrot: eikö tuo ollut juuri sama säilä, joka oli katkennut Morholtin päähän? Hän epäilee, empii, tarkastaa sitä vielä, tahtoo tulla vakuutetuksi epäilyksensä oikeudesta. Hän rientää siihen huoneeseen, jossa hän säilytti Morholtin päästä vetämäänsä teräskappaletta. Hän sovittaa kappaleen katkenneen terän loviin: siinä saattoi tuskin erottaa pienintä sälöä.
Silloin on hän muistanut, miten lapsena muinoin soitin harppua hänen jalkojensa juuressa, miten hylkäsin suloisen Loonnois'n maan palvellakseni häntä, hän on muistanut Morholtin keihään ja kaiken hänen kunniakseen vuotaneen veren.