United States or Paraguay ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta minäpä kerron tästä herrasväelle, niin rouva antaa Lyyli neidille aika ripityksen, että köyhää tyttöä tyttöä sillä tavalla Maiju. No, tulenhan, tulenhan. Niin, kyllä minä sen rouvalle
LYYLI: Eikö totta, isä: on suloista, kun lapsen käsivarret kaulaavat sinua? LYYLI: Eikö totta: nyt seisot sinä onnesi kukkulalla? TUOMAS: Nyt tunnen minä poistuvan ensi kerran elämässäni tuon taakan hartioiltani, jonka synkkä sallimus jo ennen syntymääni lie laskenut niille. Siitä päätän minä taivaan valtojen minulle anteeksi antaneen. LYYLI: Isä! Kuinka minä rakastan sinua!
Sinä sitä aina hemmoittelet. Jos minä vähäisen ärjähdän, heti se rupee itkemään ja sinä väliin. Lyyli on nyt kerran niin arka luonnostaan. Arka! Lukee ja saa päänsä pyörälle.
Hän oli jo sitä ennen Lyyli. Sitä ennen? Aina. Niin, kirjeen kautta, jota hän heti kotiin tultua Lyyli. Kirjeen kautta! Hän kosi siis kirjeellisesti! Hyi! Aina. Niin, ja se olikin oikein herttainen ja kaunis kirje, jota tuskin Lyyli. Olkoon vaan, mutta ei se minulle sovi, ei ollenkaan. Tuopa nyt ikävää, oikein ikävää! Aina. No, kas niin! Enkö ollut oikeassa, kun epäilin ettei se sinulle kelpaisi!
Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone oli pieni, eikä muutoinkaan morsiuspari oikein saattanut iloita, sillä he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä jättävä hyvästi kaikki tuttavansa. Se kumminkin häntä lohdutti, että hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva.
"Sillä," niin kun isäntä sanoi, "eipä taitaisi tyttöä miehelle menemään saada niin kau'an, kun Hannes olisi saapuvilla eikä ilkeä omalle lapselleen ruveta julkista väkivaltaa tekemään." Tuon tuumansa piti hän kuitenkin salassa. Eräänä Helmikuun iltana sai Hannes kutsun isännän kammariin. Hän meni arvellen tulevan puheen tuosta rakkausasiasta, jonka Lyyli oli sanonut isälleen ilmottaneensa.
Hän uhraa itseään taiteelle eikä mene naimisiin koskaan. Siinä ei juuri mitään erityistä tapahdu, se on tuommoinen psykolooginen sielunanalyysi. Aina. Soo-o! Vai niin! No, mistä sinä tuon aiheen olet löytänyt? Lyyli. Omasta päästä.
Lyyli oli siisteissä kotikutoisissa vaatteissa; ainoastaan vaaleanpunainen esiliina, jonka tummanpunaisia silkkinauhoja tuuli heilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa riippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joiden päät myös olivat tummanpunaisilla silkkinauhoilla solmitut. Muut olivat melkein samaten puetut.
Tule nyt joutuin, jos et mieli saada kylmää kahvia. Olin vaan tuolla metsässä. Toht. Unelmien ja ajatusten maailmoissa. Joo, joo. Ins. Tuo lehtimaja taitaa oikein olla neidin lempipaikka. Sieltä näkeekin niin kauaksi. Saako olla? Lyyli. Kiitoksia! Mutta jestan, minkä näköinen sinä olet! Hame rypyissä ja tukka täynnä tikkuja ja ruohoja!
Oletko tullut minua hiljaisella tulella hiillyttämään? Eikö totta: minulla on äitini ääni, piispa Tuomas? Ainakin olen kuullut niin sanottavan. LYYLI: Katsopas: sinä muistat hänet. Sinä muistat hänet paremmin kuin minä. Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin hänestä? TUOMAS: En. LYYLI: Isä! TUOMAS: Tyttäreni: voitko sinä sen antaa anteeksi minulle? TUOMAS: Nyt .. olen minä onnellinen.