Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. lokakuuta 2025
»No, venäläisiä oli ympärillämme kuin tiheä metsä ja sadoista kanuunoista lenteli kuulia kaupungin muureja vasten. Mutta Stjernstråle astuskeli yöt päivät ja hänellä riitti voiman sana jokaiselle sekä taistelijalle että kaatujalle, eikä kukaan ajatellut antautua. Sana tuli toisensa jälkeen kertoen Lybeckerin olevan tulossa hyökkäämään venäläisten selkään ja pelastamaan meitä.
Lybeckerin kasvot kirkastuivat. »Hm, vai tahtoi hän itse tulla?» »Niin toden totta, ei hän antanut minulle vähintäkään rauhaa. Ja muuten toivoin minä sen miellyttävän ja huvittavan teitä, kun sillä on uusi univormu, jonka juuri sain valmiiksi.» »Ah tosiaankin! No, johan näenkin, että olette tehnyt uuden nutun kultapojallemme. Katsotaanpas! Eipä juuri huonoin. Mutta rengas?
Puolialastomat, nälkiintyneet ja kylmissä syyssateissa marssiessaan peräti väsyneet miehet seurasivat samaa tapaa mihinkä Lybeckerin aikana olivat tottuneet, ja karkasivat niin isoissa joukoissa tiehensä, että Armfelt oli pakotettu peräytymään Vaasan tienoille. Enin osa nostoväkeä oli näiltä seuduilta; täällä he varmaankin tulisivat tekemään vastarintaa viimeiseen mieheen.
Te olette tahranneet suomalaisten sotilasten nimen, mutta se tahra pitää pestä pois verellä. Takaisin lippujen luo, pojat!» »Emme koskaan Lybeckerin luo!» vastasi sotamies ja hänen takanansa toistelivat sadat äänet: »Emme koskaan!» Miihkali oli hetkisen vaiti; hän hiukan mietti. Silloin kuului sotilasten riveistä ääni: »Ruvetkaa te meidän päälliköksemme, herra!
Porsasta seurasi vanhanpuolinen mies livrea-puvussa. Hän oli kenraalin kamaripalvelija Person ja piteli kiinni vitjoista, joiden toinen pää oli kiinnitetty porsaan kaularenkaaseen. Lybeckerin silmät pyörivät ilosta, hän nauroi ja tervehti semmoisella äänellä, kuin olisi ollut hyvinkin virkistynyt: »Ah, nöyrin palvelijanne! Vai tulitte tänne! Kas niin, tulepas lähemmäksi, poikaseni!
Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi! Jäljelle jäävät seisoivat kuunnellen ja katsoivat lähtevien jälkeen; mutta ennenkuin laulun viimeiset säveleet ehtivät kuolla etäisyyteen, huudahti Iikka äkisti: »Voi, voi, sarka!» ja läksi juoksemaan, minkä jaksoi, sotilasten jäljestä. Lybeckerin päämaja.
Me sytytimme kaupungin ja peräydyimme Porvooseen, jossa armeija oli koossa Lybeckerin, sen kelvottoman elukan luona.
Petter ja Ivan jaksoivat töintuskin seurata keskustelua, mutta Aleksei sanoi sekaan: »Niin on, kuin te, ruhtinaallinen korkeus, sanotte. Kaikki on kerrassaan muuttunut, kun Armfelt tuli Lybeckerin sijaan. Mutta vaikeuksien mukaan kasvaa myöskin into, ja me olemme kaikki valmiit ryhtymään, milloin vain tarvitaan, uudestaan veriseen leikkiimme.» Galitsin hymyili. »Juuri niin.
Kirkkoherrakin rupesi häntä kehottamaan, vaan Miihkali vielä vastusti: »Vaikkapa minun onnistuisikin saada heidät palaamaan Lybeckerin luo, mutta jos hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä taisteluun vihollista vastaan, vaan yhä peloissaan harhailee ja estää meitä kaikkiakin maatamme suojelemasta, niin mitä olemme sitte voittaneet? Emme niin mitään, pelkään minä.»
Lybeckerin ajutantti astui telttaan ja antoi kenraalille kirjeen. »Sanan tuoja laivastosta», sanoi hän »toi tämän kirjeen amiraali Lilljeltä; hän odottaa pääsöä puheillenne.» Kenraali mursi sinetin ja luki, heitti sitte kirjeen pöydälle ja sanoi vähän hajamielisesti: »Minä tahdon puhua kenraalien Armfeltin ja De la Barren kanssa.» »Entä sanantuoja?» kysyi ajutantti. »Hän odottakoon.»
Päivän Sana
Muut Etsivät