Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 29. lokakuuta 2025
Vihdoin pilkuttaa valo, kirkas loiste, siitä leviää koko joukko valosäteitä, jotka tosin ensin monta kertaa hukkuvat yön pimeyteen, kunnes valo voittaa yön ja levittää kirkkaat, vakavat säteensä hänelle; nyt tietää hän, kuinka hänen tulee ohjata venoansa.
Kuink' ihan toisin tehoo merkki tää! Lähempi oot mua, maahinen; Taas tarmo täyttää sydämmen'. Miel' on kuin aalto vaahtopää, Jo mielin mailmaan syöstä säikkymättä, Maan ilot, murheet kestää väikkymättä, Ja myrskyss' seistä sortumatta, Venheeni murtuessa murtumatta. Mua pilvet varjostaa... Kuun loiste himmenee... Soihtu sammuu! Mik' usva! punaliekit läikkyy Mun pääni ympär' ... oi!
Välistä hän kumartui vähän eteenpäin, kallisti päätänsä ja katseli sitä sinisen kesätaivaan kappaletta, jota näkyi Worsen katon yläpuolelta, ja hänen tummiin silmiinsä tuli autuas loiste, ikäänkuin hän olisi suoraan katsonut avattuun taivaasen.
Kas, nyt tuolla näen Herran vuoren Horebin, sen tuimat lumihuiput, Joilla pilvessä ja tulenliekin Patsahassa Herra puhutteli Häntä, pimeyskin tulta iski, Pimeäksi sydän-päivä muuttui, Koska Herran kunniasta taivas Täytettiin ja järähteli vuori, Järähteli, huokaeli tanner, Salamoitsi paksu, synkkä ilma, Pimeys niin synkkä, josta loiste Polttavainen, kirkkaus ja liekki Leimahdellen, pilvenhulpioita Punahohtehessa, kulta vyöllä, Mustan, ammottavan, äärettömän Kuilun syvänteestä välähdellen, Huuhtoeli; vuori, vavahdellen Perustuksiansa myöten, halkes, Kallio, kuin lasipallot, lensi Kappaleiksi; mutta ääni Herran Jylisten ja pauhaten, kuin koski.
Emäntä hänen vieressään silmäili tuikein katsein, kun joltakin palvelijalta pääsi pieni naurun räväys. Santra, joka istui pöydän alapäässä, näkyi olevan siinä enemmän tavan kuin syömisen vuoksi. Sairaalta ja valjulta hän näytti, poskilta oli veri paossa, silmäin loiste oli sammunut ja innoton.
Hänen nuoruutensa lempeä loiste kuvastui selvästi hänen katseestaan, hänen otsastansa haihtui jokainen pilvi, hän unohti, että hän täällä seisoi ylkämiehenä toinen nainen vierellään ja vasten tahtoansa vei hän kätensä kulmillen voidakseen häntä selvemmin tarkata.
Hän oli tuskin ennen nähnyt sormusta, eikä koskaan pitänyt sitä kädessään. Nyt hän katseli sitä päivää vasten. Kuinka se olikaan kummallista tekoa! Kuinka kummallinen olikaan sen himmeä loiste! Ja nuo kirjaimet, joista hän niin usein oli kuullut puhuttavan, kuinka selvästi voikaan ne vielä erottaa sormuksen sisäpuolella. Häntä puistatti, kun hän muisti Neptunus Gastin.
»Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kuiskasi tyttö hämillään, hellä loiste silmissään. »Kyllä kai en minä voi tietää.» »Ei, ei; ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakkaan niinkuin sinä. Tiedätkö mitä minä aina ajattelen ja katselen, kun sinä suutelet?» »En suinkaan, sano, sano!» puhui nuorukainen innostuneesti.
Jos nuorukainen joutui tämän himon valtaan, työnsi hän luotansa ilomaljan, jota vanhuus, terveys ja elämänhalu kehottivat tyhjentämään: auringon loiste, kukan tuoksu oli lakannut häntä varten olemasta, suloisimman neitosen lemmenkatse, uskollisimman ystävän syli, maineen houkuttelevimmat vietteet, kaikki, jolle hänen sydämensä oli sykkinyt, oli menettänyt arvonsa hänen mielestään: hän näki poskensa kalpenevan, hiuksensa harmaantuvan, muistelematta huokauksellakaan pois pakenevaa elonsa kevättä: hän tunsi sielunsa sopusoinnun rikotuksi, sydämensä kuihtuvan, aatostensa kieltenkin höltyvän, niitä kun alinomaa, öin päivin jännitettiin yhtä ainoata päämäärää kohden; mutta sama se, olisivatpa vaikka maailman perustukset sortuneet, niin olisi hän sittenkin viimeiseen asti tähystänyt sulattimeen.
Nyt Manti uskoi, kasvoihin palasi iloinen loiste ja hypähtäen kiepahti äidin viereen sängyn laidalle istumaan ja halaili äitiä iloissaan, vaikka ei tiennyt syytä minkä tähden hän halaili. Sisällinen mieli se vaan sillä tavalla tunkeutui ulos.
Päivän Sana
Muut Etsivät