Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. heinäkuuta 2025
Mutta poikkeamme hetkiseksi Petterin elämään: Kun hän meiltä lähdettyänsä ajoi isänsä kanssa Lahden perän kautta kotiinsa, oli hän tavallista herkempi luonnon vaikutuksille. Hänkin oli jo näet sulanut. Hevonen juosta lötkötteli laiskasti. Korpimaan luonto oli kääriytynyt kesäyön hienoon salaperäisyyteen.
Sitä tunnetta kartutti vielä yhä enemmän kesäyön hämärä, joka saattaa kyllä olla viehättävä vesilläkin, mutta joka tällaisen synkän salon sisässä on aivan selittämättömän salaperäinen. Kuljimme kulkemistamme. Jonkun ajan käveltyämme loppuivat suot ja kankaat ja tie alkoi kohota. Päästyämme suuremman selänteen rinteelle hämmästytti meitä yhtäkkiä omituinen näkö.
Kesäyön lempeässä valossa näytti ladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään siistiä. Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka tukevat, terveet posket loistivat peiton alta. Joo-o. Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa. Vaimo siirtyi nyt puuroa keittämään. Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti vaimo.
Pastori Pöndinen katsoi ja katsoi, lopulta aivan jo siinä kuin murheen alla huokasikin. Mutta tuli toki yö. Näyt hävisivät ja pappila alkoi painua kesäyön salaperäiseen hiljaisuuteen ja hämyyn. Mutta ihmeen pian selvisivät ja tulivat valmiiksi Sakari Kolistajan asiat. Eulaliina otti asiastansa kiinni oitis, jo ensi päivinä ja tarmolla. Ei niitä neljännesmanttaalin isäntiä olekaan aina tarjolla.
Erik Horn oli vallan hurmautunut kesäyön ihmeellisestä valosta, jonka nyt näki niin monen poissaolo-vuoden perästä. Musiikki, kotimaan ilma, hänen onnellinen rakkautensa ja illan kauneus, kaikki se yhdessä viritti hänen sielunsa kielet omituiselle soinnulle, joka salli hänen korkeimmassa määrässä nauttia elämää, olemassaolon iloa.
Hetken aikaa sen jälkeen oli kukkulalla oleva seurue uusissa huvituksissa unhottanut äskeiset aseleikit. Kesäyön vieno hämärä kattoi maan, ja hienoon pilveen vetäytynyttä taivasta vasten loisti kohta komea ilotulitus aurinkoineen, tähtineen ja häikäisevine raketteineen. Komeata oli elämä Mainiemessä siihen aikaan.
Kotvan aikaa siinä vielä puhelivat tämmöistä ja muuta kanssa kesäyön tyvenessä hämärässä ja kiiruusti kulkivat nuo hauskat hetket. Mutta ei Kalle kauan tahtonut viipyä, sillä pitihän hänen ennen kotona olla kuin päivä valkiaisi. Eikä Annu häntä kauan viivytellytkään, mutta olihan kuitenkin vähä niinkuin tyytymätöin, kun Kalle niin kiireelle lähti.
Kaikki ne suuntasivat matkansa kauemmaksi länteen, lähemmäksi mannermaata, ja tumman, totisen metsän taakse vaipui viimein aurinkokin kauas länteen, näkymättömiin. Miten oli käynyt Eerik-herralle? Sitä kysymystä pojat olivat toisenkin kerran aprikoineet. He olivat toivoneet herransa saapuvan valoisan ja lauhkean kesäyön kuluessa, mutta niin ei tapahtunut.
Esteri jäi katsomaan hänen jälkeensä kuin kysyen itseltään: Kuka on tämä herra, jonka ryhti ja ääni on kuin pelätyn ja kunnioitetun forstmestarin ja tukka valkoinen kuin kesäyön ukolla, jonka hopeasuortuvat hänen otsaansa koskettivat, kun hän istui hänen sylissään pää hänen olkaansa nojaten? ja missä ovat nämät? Siitä tuntui olevan kauan kuin monta, monta vuotta, kun hän heitä oli tavannut.
Ja tuossa yhdessä ainoassa sanassa värjyi kaikki, mikä hänellä oli ollut rakasta ja kaunista: kevät, auringonpaiste ja pihlaja, kesäyön hämy ja kuun kummallinen valo. Hän olisi tahtonut heittäytyä maantielle hänen eteensä ja rukoilla vielä kerran kuullakseen tuon ainoan sanan. »Pitääkö sinustakin tulla renttu niinkuin kaikista muistakin...?»
Päivän Sana
Muut Etsivät