United States or Malta ? Vote for the TOP Country of the Week !
"No!" lausui hän, vastaan-ottaen kättäni, jota tarjosin, auttaakseni häntä ristikolta, ja katsellen totisesti kasvoihini, "te tiedätte, ettette epäilisi minua, jos olisin täysikokoinen nainen!" Minä tunsin, että oli paljon perää näissä sanoissa; ja minä melkein häpesin itseäni.
Mutta mummo pysyi ihan levollisena ja hänen silmänsä kiintyivät liikkumatta minun kasvoihini. Nämät silmät, joita olin siihen saakka niin kauheasti pelännyt, niiden sattumalta epäselvästi ja hurjasti katsellessa minua, olivat sangen kauniit. Niiden synkkää loistoa peitti tosiaan kamala varjo, mutta niissä oli älyä ja järkeä. "Tule tänne vähän luokseni," keskeytti hän minuutin pitkän vaitiolon.
"Jalo kammariherra" seisoi siinä vallan ällistyneenä. Hänen pidentyneet kasvonsa huvittivat minua suuresti minä nauroin itsekseni, kuten aina Heintzin seurassa hämmästyneenä, kun olin lausunut jotakin odottamatonta. Neiti von Wildenspring oli, ruhtinattaren lausuessa viimeiset sanansa, nopeasti noussut seisomaan. Hän loi vihaisen silmäyksen iloisiin kasvoihini ja meni teepöydän tuo.
Se kirkko, josta tämä soukka katu on saanut nimensä, ei siihen aikaan sijainnut niin erinänsä muista rakennuksista, kuin nyt, koska ei ollut mitään avonaista paikkaa sen edustalla ja katu suikerteli alas Strand'ia päin. Kun menin pylväs-käytävän astuinten ohitse, kohtasin nurkassa naisen kasvot. Nämät katsoivat minun kasvoihini, astuivat kapean kadun poikki ja katosivat. Minä tunsin ne.
Ujosti kurkistin esiin kasvoihini lentäneitten kähäröitten alta, sillä portti aukeni ja herra Claudius tuli puutarhaan. Hän katseli etsien joka haaralle ja huomasi vihdoin minut. "Ah myrsky on lennättänyt teidät tänne!" sanoi hän. Heti seisoi hän suojelevaisesti edessäni: ei ainoakaan hiuskarva kähäröistäni enää liikkunut tuulessa.
"Mutta Jumala varjelkoon teitä, mrs Kitty kultani," huusi hän nähdessään tuskan, joka oli kasvoihini kuvattuna, "te ette saa olla noin peljästyneen näköinen. Se on vaan yksi sir John Beauchampin palvelioista, jonkunlainen mrs Ewelynin keksintö järjen peloittamiseksi ihmisistä."
"Hoidokkaanne tarvitsee ennen kaikkea lohdutusta", jatkoi hän, silmät tuskakseni lakkaamatta luotuina kasvoihini. "Hän on niin kalpea, että minä pelkään hänen täst'edes kahta vertaa enemmän vihaavan ja inhoavan korkeita, tuuheita puita, jotka estävät häntä näkemästä taivasta." Hän otti uuden avaimen seinältä ja laski sen eteeni kirjoituspöydälle.
Hän laski pehmeät kätensä olkapäälleni ja katseli tyvenesti kasvoihini. "Tiedätkö nyt, mitä se on?" "Minä en tohdi ajatella, mitä se on. Sano se minulle, armaani". "Minä olen rakastanut sinua koko elin-aikani!" Oi, me olimme onnelliset, me olimme onnelliset! Me kävelimme sinä talvisena iltana kaduilla yhdessä, ja kylmä ilma näytti ottavan osaa siihen autuaasen rauhaan, joka vallitsi meissä.
Mut kun keksi tämän tyyneyden, Leppyi kohta, vanhan harmaata Päätä suuteli ja virkkoi noin: "Käy, Miljutin, hellä hoitajain, Käy nyt eeltä kotiin verkalleen; Kylpeä mä tahdon purossa, Jos ois heltehellä tomua Kasvoihini ehkä tarttunut Ja mun valkoisehen kaulaani; Sitten koreeks ruhtinallemme Laittaudun ja riennän linnahan."
Kun minä käännyin katsomaan katoavaa venettä, niin kostea tuulenpuuska löi kasvoihini, ja ilma täyttyi tuulen vongunnalla ja meren kumealla pauhulla. Ja niin nyt, myrsky-iltana, varhain keväällä 1805 minä Louis de Laval, kahdenkymmenen vuotiaana, tulin kolmentoista vuotisen maanpaon jälkeen siihen maahan, jonka kaunistuksena ja turvana minun sukuni oli ollut vuosisatoja.