Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. kesäkuuta 2025
Almanzor alkoi käydä surumieliseksi, mutta hän odotti odotti yhä. Monen nuoren tytön sydän murtui rakkaudesta häneen, mutta Almanzor ei horjunut. Hän luotti enkelin lupaukseen, eikä katsahtanutkaan naisten puoleen, sillä enkelin kasvoja ei ollut kellään. Mutta kaihoa hän alkoi jo tuntea, kiihkeästi hän halusi lupauksen toteuttamista. Silloin hän kerran meni metsästämään.
Pienet lintuset livertelivät kiitosta luojalleen ja hyppivät oksalta oksalle. Ne katselivat surullisesti puun juurella kyyneleitä vuodattavaa ihanaa neitoa; ne aikoivat lauluillaan lievittää surevan ihmislapsen surua ja kaihoa. Hänen jalkainsa juuressa hymyilivät kukat tuoksuen ja seisoivat totisina ikäänkuin yön virvottavaa kastetta varroten ja kesän pian katoovaa ihanuutta nauttien.
Mut airoilla mies on nuori, hän huokaa, hän haaveksii. Hän vihdoin vienosti virkkaa: Ah, neiti de la Gardie! Te tuntenut ettekö koskaan elon kaihoa kauniimman, ikävää elon seesteisemmän kuin kummuilla pohjolan? Teill' eikö mielessä soinut sävel outojen maiden ois, ahot kangastuneet, miss' Atis Camillan kohdata vois?
Kaarlo kuunteli syvämielisenä Juusen puhetta, ja vastasi: Sinä olet onneani johdattanut, vaikka sen olet tehnyt tietämättäsi. Heittäkäämme menneet asiat unhotuksiin ja olkaamme ystävät mitään kaihoa toisiamme kohtaan tuntematta, kiittäkäämme Luojaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä se on ollut meille kaikille hyväksi.
»Sinua!» Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi kauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita vienoja, idyllimäisiä lauluja »meidän lapsuutemme vihannoista laaksoista», »paimenen soitosta», »keijukaisten tanssista ja koskien kohinasta,» vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja surumielisyyttä.
Kanteleen ja vanhan runon sävelessä ei ollut koskaan mitään iloa, aina vain sitä ääretöntä, toivotonta kaihoa; tässä oli pohjalla kuin jotain pidätettyä riemua. Hän huomasi Karoliinan seisovan liikkumatonna piha-aitaa vasten. Hääväki saapuu Rajavaaralta, sanoi Karoliina. Siellä on joku ihmeen kaunis naisääni. Se on lukkari-vainaan Emma. Kuka?
En tiedä, olenko minä ainoa, joka tätä tunnen. En sitä luulisi. Kärsiviltä ja pettyneiltä näyttävät minusta kaikki. Välistä kysyn itseltäni olivatko toiveeni tulevaisuuden suhteen liioitellut? Eivätkö nuoret ylimalkaan siten unelmoi ja eikö heillä ole oikeuttakin siihen. Pitäneeköhän kaikkien yhtä kauheasti pettyä? Oi Elsa, minussa ei enää ole muuta kuin surumielisyyttä ja kaihoa.
Hän ei tunne mitään enää, ei surua eikä kaihoa; hän luulee lepäävänsä hiljan ja liikkumattomana äärettömässä avaruudessa, joka ympäröi häntä kuin ijankaikkisen rauhan tunne. Hänen sielunelämänsä pysähtyy, täydellinen tyhjyys asuu hänessä ja hänen ympärillään, ja tuossa tyhjyydessä aaltoilee ainoa, tasatahtinen kysymys: "onko mahdollista että hän on poissa, onko se totta?"
Kaikki se itsetietoinen tyytyväisyys, jonka suosio sai hänen kasvoihinsa ilmaantumaan, katosi heti, kun hän aloitti jälleen soittonsa. Ja viimeisessä kappaleessa lauloi hänen viulunsa kieli alakuloisimmin; se värisi niinkuin hylätty, rakkautta turhaan janoava ihmissielu. Mistä hän oli saanut nuo tunteensa? Mahdotonta oli, että tuo poika olisi itse jo ennättänyt kokea semmoista syvää kaihoa!
Epäluuloisuus sai myöskin uutta virikettä lisäten haikeamielistä kaihoa ja itsessään huonommuuden tunnetta. Kuva Juliasta väihkyi kirkkaampana, niiltä ajoilta, jolloin ystävyys oli vielä rikkomattomana. Hänen mieleensä juolahti kirjoittaa Julialle.
Päivän Sana
Muut Etsivät