Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. lokakuuta 2025
Signe ja vapaaherra keskustelivat edelleen, jälkimmäinen aina välillä vilaisten heihin herttaisesti ja suojelevasti. Asioidentila kävi Johannekselle sietämättömäksi. Hän kääntyi päättävästi Irenen puoleen. Onko teidän serkkunne kertonut teille jotakin? hän kysyi. Kyllä, kuiskasi Irene ja loi katseensa alas. Nyt teki Johanneksen mieli hävitä maan rakoon. Mitä hän on kertonut teille? kivahti hän.
Paljon hän oli kuluneena päivänä toimiskellut, sillä tultuaan vakuutetuksi siitä, että kuvanveistäjä puolisoineen oli vastaan ottanut Irenen, kuin oman lapsensa, hän oli palannut telttaansa, jälleen kirjoittaakseen Roomaan.
Irenen äiti havaitsi heti, mitä oli tapahtunut. Olimme ehkä niin hätääntyneen näköisiä. Hän auttoi meidät pulasta. Minä olen jo pitemmän aikaa huomannut teidän äänettömän taipumuksenne, sanoi hän ja lisäsi, että hän antaa ilolla siunauksensa. Ja herättääkseen meitä vielä enemmän todellisuuteen asetti hän Irenen käden minun käteeni.
Mutta nuorten herrain joukosta kuului valtioneuvoksen keskeyttämän säkeen jatko piano pianissimossa: »kauniita nilkkoja nähdä soisin» salaperäisten silmäniskujen ohella, ja myöskin nuo kolme soitannollista naista juttelivat tavattoman vilkkaasti Irenen kanssa, kun taas kirjatietoinen täti Sohvi päättäväisesti otti mieheltään kiikarin pois ja pani sen koteloon, jonka hän kokonaan upotti taakseen sohvaan.
Mutta heti pysähtyi hän ihmeissään, asetti kätensä otsalleen, ja entisiä muistoja näkyi johtuvan hänen mieleensä. Taas lähestyi hän pari askelta minua kovassa mielenliikutuksessa. Leukansa tärisi, ja kauhu kuvautui kasvoillaan. Irenen sulhanenko? sopersi hän. Häät ... tänään ... sinä .... Irenen puolisoksi...? Tauno... Nuo sanat tulivat kuin ankarasti työntämällä ulos.
Mutta Trudchenin suuret, surulliset silmät seurasivat mukana kotimatkallekin ja niihin uusiin olosuhteisiin, jotka häntä odottivat. Eikä haihtunut myöskään muisto niiden kukkivien lehmusten, joiden alla hän eräässä Berlinin puistossa oli Irenen kanssa lähtöpäivänsä viettänyt ja jotka olivat kuulleet tämän kysymyksen: Ystäväni, sinä olet niin surullinen? Onhan kesä.
Että hän itse samalla olisi saavuttanut hiukan enemmän vapautta ja itsenäisyyttä, ei ollut Irenen pieneen, mustakutriseen päähän pälkähtänyt. Johannes oli hänelle siitäkin huomauttanut. Mutta silloin oli Irene ruvennut itkemään. Itsenäisyyttä? Mitä hän olisi sillä tehnyt! Vapautta? Sitähän tarvitsivat vain vaimot, jotka aikoivat väärinkäyttää sitä ja olla uskottomia miehilleen!
Vaikkapa ei mikään jumaluus sitä kuulisikaan, niin on kuitenkin siinä itsessään ihmeellinen vahvistava voima. Nyt minä jälleen tyynenä palaan temppeliimme, kunnes sinä noudat minut sieltä, sillä minä tiedän aivan salaisten, viisasten ja hyvien ystävien pitävän huolta rakkaudestamme." "Etkö tahdokaan minua seurata Apollodorin ja Irenen luo?" Publius kysyi hämmästyneenä.
Mutta... Mutta te ette ymmärrä, kuinka me olemme täällä? He kaksi taas olivat matkalla Wiesbadeniin, Irenen äidin luo, joka siellä oli koko talven asunut. Hänellä oli sydänvika. Niinkö? Ja te olette nyt päättänyt pysähtyä joksikin ajaksi Berliniin? Vain muutamiksi päiviksi. Meillä on siis kiire, jos meidän mieli käyttää aikaamme!
"Vastaa sinä nyt hänelle, sillä minä olen kuullut ja puhunut kyllikseni." Irenen jalka ei saattanut kärsiä lujia hihnoja, samoin hänen sielunsakin oli kovin herkkätuntoinen jokaisen kovan sanan suhteen. Sentähden Roomalaisen puhe ja käytös olivat häneen koskeneet.
Päivän Sana
Muut Etsivät