United States or Guinea-Bissau ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta Trudchenin suuret, surulliset silmät seurasivat mukana kotimatkallekin ja niihin uusiin olosuhteisiin, jotka häntä odottivat. Eikä haihtunut myöskään muisto niiden kukkivien lehmusten, joiden alla hän eräässä Berlinin puistossa oli Irenen kanssa lähtöpäivänsä viettänyt ja jotka olivat kuulleet tämän kysymyksen: Ystäväni, sinä olet niin surullinen? Onhan kesä.
Johanneksen oli nyt aika laskea pois sikarinsa. Hän koetti kohottaa tyttöä ylös, mutta hän ei voinut. Hänen täytyi päinvastoin vetää hänet luokseen ja kannattaa käsistä häntä, jos mieli estää häntä lattialle pitkin pituuttaan kaatumasta. Ja niin tuli Trudchenin pää lepäämään hänen polvillaan. Tyttö itki hervottomana.
Kadulle tultua sanoi Johannes hyvästit heille. Hän tahtoi mennä kotiin. Nyt hän oli yhtä järkähtämätön. Seuraava päivä oli sunnuntai. Heti Johanneksen tultua aamiaiselta, käytiin häntä kutsumassa emännän puolelle, missä Trudchenin kihlajaisia vietettiin. Läsnä oli vain eräitä sukulaisia ja suvun läheisimpiä ystäviä.
Ja hän ojensi kätensä toivottaen kaikesta sydämestään onnea hänelle. Kiitos, sanoi Trudchen hiljaisesti. Me menemme kihloihin sitten. Hän poistui äänettömästi. Johannes tahtoi istua jälleen työtään jatkamaan, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Trudchenin käynti oli jättänyt tuiki alakuloisen ja painostavan vaikutuksen jälelleen. Hänen rintaansa ahdisti.
Kenties olikin Trudchenin tarkoitus vain asettaa temppelin harjalle hänet? Kenties tuo Fritz olikin vain keksitty tekosyy, jolla tahdottiin lopullisesti tutkia hänen tunteitaan? Oli, miten oli, ainakin tässä asiassa hän tahtoi käyttäytyä gentlemannina. Ja hän vastasi jälleen vakavasti ja isällisesti: Niin, minä neuvon siihen. Minä luulen, että Trudchen on tuleva hänen kanssaan onnelliseksi.
Johannes tunsi vasten tahtoaan joutuneensa rippi-isän edesvastuulliseen ja arkaluontoiseen asemaan. Niin, tietysti te otatte Fritzin, hän virkahti. Trudchenin silmät saivat melkein rukoilevan, madonnamaisen ilmeen. Niinkö? sanoi hän avuttomasti. Te neuvotte minua siihen? Johannes katsoi jälleen häneen. Hän tiesi, että tarvittiin vain sana häneltä, ja tuosta naimiskaupasta ei tulisi mitään.
Kumma kyllä, saattoi Johannes nyt ajatella tuota kaikkea ilman katkeruutta. Eilen se ei olisi hänelle vielä onnistunut. Eikä vielä jotakin minuuttia sitten. Mutta Trudchenin läsnä-olossa oli jotakin, joka pakotti hänet alistumisen evankeliumia julistamaan. Täytyy tyytyä siihen, mitä täytyy, sanoi hän. Ja sitten, aivan huomaamattaan, hän rupesi omasta itsestään puhumaan.
Hän päätti tyynesti odottaa kohtaloaan. Hyvä on, hän sanoi. Minä poltan. Hän otti sikarinsa ja poltteli tuokion äänettömänä. Huoneessa oli jo melkein pimeä. Vain Trudchenin nyyhkytykset ja sikaria kiiluva tulipää olisivat sisään-astujalle ilmaisseet siellä olevan kaksi ihmistä, jotka ruumiillisesti olivat niin lähellä toisiaan, ett'eivät he voineet enää päästä lähemmäksi.
Ei sanaakaan soimausta, ei pienintä huomautusta hänen tahdittomasta laiminlyönnistään. Johannes tunsi pahan omantunnon piston sydämessään. Hän näki edessään Trudchenin, teatteria varten valmiiksi pukeutuneena, ja ystävällisen emäntänsä, joka huolestuneena katsoi vuoroin piironkikelloon, vuoroin kadulle, peläten hänen joutuneen kukaties minkä surman suuhun.