Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. kesäkuuta 2025
Mies hoi, ota rattaillesi! huusi hän muutamalle hevosmiehelle, joka oli ajanut hänen ohitsensa. Ja pian oli hän kirkonkylän majatalossa. Siellä ne olivat, hänen tuttavansa, kolme herraa ja kolme naista, iloisinta, hienointa helsinkiä, somissa, aistikkaissa matkailijapuvuissa. Jo kaukaa he hänelle huiskuttivat hattuja ja liinoja, huusivat ja hurrasivat.
Vieraani oli rotuihminen, siitä ei ollut epäilystäkään, enemmän kuin siitäkään, että hän kuului Venäjän ylimyspiireihin. Hänen asiansa supistui siihen, että neuvoisin mihin hän voisi sijoittaa ne nuoret tytöt hänen kasvatuslaitoksestaan, jotka muutaman päivän päästä tulisivat Helsinkiä katsomaan.
Pian olin matkalla Helsinkiä kohden ja muutaman päivän perästä olin perillä. Kahden viikon kuluttua sain isältäni kirjeen, joka määräsi elämäni juoksun. Siinä määräsi isäni minun muutamaan sotakouluun. Sotilaan virassa, sanoi hän, voi paremmin nousta maineen kukkulalle, kuin missään muussa. Isä-parka! tietysti luuli hän minun paljoa mainetta haluavani.
Mutta veräjän tuolla puolen tien käänteessä hän taas nauroi eloisasti ja jo eli toista elämää siellä rattailla, jotka nyt vierivät kohti Helsinkiä pois Vuorelan hiljaisuudesta. Heikki jäi tähän yksinäisyyteen tyhjäksi ja sydämettömäksi. Syksy oli jo tulossa. Muutamassa viikossa oli näky Honkavaaralta kokonaan muuttunut, kun Heikki erään hallaisen syysyön jälkeen tuli sinne.
Mutta mitäs tehdä, rakkaus oli sokea, eivätkä parhaankaan ystävän varoitukset moisissa asioissa olleet omiaan tulta sammuttamaan, vaan päinvastoin sytyttämään. Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi läheltä Helsinkiä, kaupustelijoita, pieniä käsityöläisiä tai mitä lienevät olleet.
Kyynärpäät pöydällä ja posket nyrkkeihin nojaten hän kuuntelee minua, vaikka minä joka kerta hänen liikahtaessaan pelkään hänen menevän. Minä puhun, olen hyvällä tuulella ja kuvaan mielestäni sattuvasti kesäistä Helsinkiä, entistä elämääni maaseudulla ja naurettavia oloja pikkukaupungeissa.
Kaikki olikin alussa tuntunut varsin lupaavalta: leikkaus oli onnistunut hyvin ja potilas oli kestänyt nukutuksen, mutta sydän ei kestänyt. Sanoma tästä kuolemantapauksesta kulki kuin kulovalkea ympäri Helsinkiä ja herätti kaikkialla hämmästystä ja surua, mutta ei kuitenkaan missään piirissä niin, kuin niiden pienten keskuudessa, joiden auttaja ja lohduttaja rva S. jo vuosikausia oli ollut.
Jösses, ajatelkaa, kun lähdettiin paatin luota, niin minä tapasin kaksi serkkuani maalta..! Olivat tulleet Helsinkiä katselemaan. Hauskoja poikia ... hepä ihastuivat, kun näkivät minut. Pakolla he tahtoivat minua kanssaan kävelylle. Enkä minä jättänyt Nelmaa yksin. Nelma raiska, oliko sinulla joukossa ikävä kuinka me käveltiin, käveltiin ... ja juteltiin. Oikeita kavaljeereja.
Jotenka siis esim. tuo kirkonkylä, joka yhä enemmän on jäämäisillään tuonne auringon sumun peittoon, oikeastaan tulee mainita sekä meidän henkisen että aineellisen elämän diagonaaliksi. Eikä suinkaan Helsinkiä tai muuta suurempaa kaupunkia. Siltä ainakin minusta /näyttää/, vaikka en sitä nyt tässä osaa numeroilla /toteen/ näyttää.
Hän tuli aivan kovaääniseksi, ja Heikin piti kuin pitikin myöntyä. Kun he olivat kadulla, juoksi kaunissilmäinen piika heidän ohitseen. Hän katsoi Heikkiin. Ja kun Heikki kääntyi taakseen häntä vielä nähdäkseen, katsahti hänkin ja nauroi silmää iskien. Ennen olivat vastaantulijat aina katsoneet Ollia. Nyt ne katsoivat Heikkiä. Kevyt syysilta hyväili Helsinkiä.
Päivän Sana
Muut Etsivät