Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 16. heinäkuuta 2025
Hyv' isä arvoinen! ERLAND. Te rakkaat lapset! Oi, nouse ylös, Aksel! Armas Valpur'! Jo nouskaa. Ystäväni, tartu tähän! Voi tyttö raukka, tartu tähän liinaan! Ei; sit' en voi ma. Tule, veli Knuut! Jo Apuas tarjoit tähän toimeen. Olen Jo liian vanha. Käsi vapisee. En ole neljäänkymmenehen vuoteen Mä miekkaa käyttänyt. Mä sit' en voi. KNUUTI. No, herra, miekka mulle antakaa!
Semmoisia vanhoja, kuluneita tuoleja me olemme hänelle antaneet, ja mimmoinen sohva... Mutta, Issa kulta, ihanhan siinä on reikiä syrjissä... Jumalan kiitos, nyt voimme järjestää hiukan toisin..." "Mutta me emme saa hemmotella häntä, Erland", vastusti Lovisa innolla, "ehjä sohva hänen täytyy saada.
Mutta kukaan meistä ei anna niin paljon kuin pitäisi antaa, me annamme hiukkasen omasta yltäkylläisyydestä, muutamia muruja, joista kernaasti luovumme, ja siinä kaikki!" "Ja vaikka sinä jakaisit kaikki kun sinulla on ja omaat", keskeytti Erland kiivaasti, "niin se olisi sama jos heittäisit sen järveen.
Tosin sai Erland tehdä kovasti työtä etenkin avioliittonsa ensi aikoina kun hänellä oli Lovisan äiti ja sisar autettavana, ja Lovisa teki melkein yksin kaikki kotiaskareet; mutta molemmat rakastivat työtä ja heidän keskinäinen välinsä oli täydellisesti onnellinen.
Erland tuli ja meni; hän ei saattanut olla yhtä mittaa siellä huoneessa, hänen täytyi väliin mennä ulos, heittäytyä jollekin sohvalle ja, käsin kiskoen tukkaansa tai puistellen päänaluista, päästää ankaraa suruansa valloilleen. "Minun hyvä, kunnon poikani ... minun rakas lapseni", hän ähki nyyhkytyksien välillä, "mitä minä olen tehnyt, mitä rikkonut, että sinun noin täytyy kärsiä?..."
He katsoivat vastattain ja Erland nyökkäsi hänelle monta kertaa, loistava, veittikkamainen katse silmissä. Häntä hiukan värisytti ja hän punastui kovasti, niinkuin aina äkkiliikutuksesta. Hän tunsi miehensä kasvot; hän voi niistä lukea joka värähdyksen hänen sielunelämässään ja ensimäinen silmäys sanoi hänelle, että nyt oli jotain onnellista tapahtunut.
KNUUTI. Niinhän luulis. Siin' itse Aksel Thordinpoikakin Varmaankin kylliks olevan on luullut. Ois muuten kumma, miks ois asiaa Hän laiminlyönyt yhtä tärkeää, Kuin serkkuutensa on. Mut ehkä hän Sit' itsekään ei tiennyt. ERLAND. Mitä sanot? KNUUTI. Totta, jonk' kirkonkirja todistaa.
Erland nousi heti ylös emännän edessä, yhtyi hänen valitusvirsiinsä siitä tappiosta, jonka hän oli kärsinyt, sekä jätti, hetken puheltuaan, molemmat naiset ja meni juomaan lasin punssia. Lovisa saattoi nähdä miehensä toisessa huoneessa, silmänräpäyksessä ympäröitynä useoilta herroilta ja vilkkaassa keskustelussa heidän kanssaan.
"Voin kyllä!" vastasi Robert, väkinäisesti hymyillen, "olethan aivan näköisesi, Erland Bernfelt, mutta siitä taitaa jo olla viisitoista vuotta, kuin viimeksi tapasimme toisemme, ja sen lisäksi olet kyllä tullut vähän ... vähän..." "Vähän entistä arvokkaammaksi", lisäsi Bernfelt, ojentaessaan itseään ja kädellään pyyhkäisten napitettua turkkiaan, "luulenpa sen kyllä.
Knuuti, kirkonkirja kainalossa KNUUTI. Arvoinen isä, suokaa anteeks, että Erille kuorin veljist' teidät kutsun, Mut velvollisuus vaatii valmistamaan Nyt teitä; häitään jouduttaa nuor' Aksel, Hääväki tuokiossa linnasta Jo tänne ehtii. ERLAND. Ennen kuolemaani; Suo Herra mulle ilon yhteen liittää Kaks jaloa ja hellää sydäntä. KNUUTI. Mua surettaa, kun täytyy häiritä Sit' iloanne, isä arvoinen!
Päivän Sana
Muut Etsivät