Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 28. heinäkuuta 2025
Kello oli 9 paikoilla aamusella kun päivä alkoi hämärtää. Silloin ojensi Elias Berntille, joka istui hänen sivullaan, hopeakellonsa ynnä sitä seuraavat messinkiketjut, jotka hän oli reväissyt poikki saadakseen kellon kiinninapitetun liivinsä taskusta.
Sietää sille antaa, kun se Elias teki semmoisen. Ruualta päästyä istui lääkäri vähän aikaa tupakoiden. Käyntivaivat kysyttyään sai Piatta olla käden jatkona rahoja antamassa. Tässä on kymmenen markkaa päälle, huomautti lääkäri solauttaen sormiensa välissä setelit erilleen toisistaan. Antaa olla, ei niitä ole paljon, sanoi Laara matalalla äänellä.
Mutta Elias ei häntä kuullut. Hän oli jo vetänyt reen uutimet syrjään ja seisoi nyt hämmästyksestä sanatonna. Aivan tuntematon nuori herrasnainen katsoi häntä silmiin, säikähdyksestä kalpeana. Mitä tämä merkitsee? huusi vuorostaan yhtä tuntematon sotilas, joka hyppäsi kuskilaudalta ja tarttui Eliasta kaulukseen.
Tule, ehtoo tulee ja pilvet nousevat jo mustana. Ja sinä pidät minua murha-miehenä? Hanna ei ensin sanonut mitään. Minä! sanoi hän vihdoin niinkuin olisi herännyt unesta. Minä! et sinä tiedä mitä teet. Tiedä! enkö minä tiedä mitä olen tehnyt? Sinä et tienyt, mitä teit piti minun sanomaan. Elias ei tienyt mikä totuus näissä Hannan viimeissä sanoissa löytyi.
Kyllähän se niin on, mutta ei se käy laatuun, kun kotona asiat eivät ole reilassa. Pahempi on kun sielumme asiat eivät ole reilassa. Kun kerran teimme lupauksen, niin täytyy lähteä. Niin, naapuri, lähdetään vaan matkaan. Elias sai kuin saikin toverinsa lähtemään. Tuomas arveli, ajatteli ja aamulla tulikin Eliaksen luo. Kyllä sinä olet oikeassa, sanoo hän: lähdetään sitten.
Päinvastoin on koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin joulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa meillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset tulevaisuuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta sen erikoisuudeksi jäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista edellisistä aikakausista erottavat.
Mutta ellei toimeni tällä hetkellä vaatisi minulta tasaista humöriä, niin paikalla sinun vetäisin alas tuohon nahkasäkille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkäs simpulaksi! Niin minä sinun plakaisin! ELIAS. Kun antaisin. ANTON. Sinä sonnipää! ELIAS. Kun antaisin. ANTON. Sinä härkäpää! ELIAS. Kun antaisin ... plakata. ANTON. Käy tiehes!
Mun sydämmeni suruinen, Mun miekkani on verinen, Ja sota, surma pauhaa Ei kentällä, mun povessaan' Vaan kuolio kohta ovensa Mull' avaa, suopi rauhaa. Ha ... ha ... ha ... Elias ja Hanna! ha, ha, ha... Syksy tuli myrskynensä. Lahti jonka yli viimes näimme Hannan ja Eliaksen soutavan oli jää-pukuun puettu.
Nuori Elias teki kumarruksen, kankean kuin sahatukki, joka on kymmentä tuumaa latvastaan. Tässä, jatkoi Maria, ovat minun neljä tytärtä Maria, Sigrid, Veronika ja Ester, tämä viimeinen kahdeksanvuotias. Hän on sinun näköösi, sentähden hän on sinun kaimasi. Tytöt niiasivat niin, että heidän lyhyet punaraitaiset juhlahameensa lakaisivat katajanhavuja ympyröiksi lattialla.
ELIAS. Juuri teillepä sen sanon, vaan en kellenkään toiselle. Katsokaat, laita on niin, että minäkin krokailen vähän kirjoittaa. ANTON. Haarulla? Höh! ELIAS. Hanhenkynällä. ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis täyteen, höhöh! ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan. ANTON. Hyvä, hyvä, mutta tule asiaan! ELIAS. Tulen kohta.
Päivän Sana
Muut Etsivät