Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 28. kesäkuuta 2025
Mutta silloin loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi laukku seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää päästä sinne takaisin. Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa että hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa.
Ensimmäiseen kysymykseen sai hän jotenkin mieltä masentavan vastauksen: "Muutamat Johannes Kastajan, muutamat Eliaksen, muutamat Jeremiaksen taikka jonkun profeetoista." Jälkimmäiseen lausui Simon Pietari oikean, syvällisen ja ylevän vastauksen: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Pietarin tunnustus omasta ja toisten opetuslasten puolesta oli jaloin, mikä ikinä on lähtenyt ihmisen suusta.
He olivat siirtyneet syrjemmäksi, mutta turhaan, sillä ei Miihkali heitä enää ollenkaan huomannut; hän istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei huomannut mitään eikä siis Elinaakaan, joka ulos tultuaan levottomuuden sekaisella ilolla katseli ympärilleen ja huomasi ensin Eliaksen, vaan ei tämän veljeä. »Eihän häntä näy!» sanoi hän pettyneenä. »Maija Liisa, näitteköhän vain oikein?
Aamulla Tuomas lähti kylänvanhimman luo puhumaan pojastaan; tiellä hän tuli käymään Eliaksen talon ohi. Eliaksen ämmä seisoo tuvan portailla ja tervehtii. Hyvää päivää, naapuri; terveenäkö sieltä, veli armas, kotia pääsit? Jumalan kiitos, terveenä tultiin; sinun ukkosi tiellä hukkasin, mutta kuuluuhan se jo palaneen kotia. Ja ämmä alkoi juttuamaan asioita, mielellään kun muutoinkin puheli.
Kun ne olivat lopussa, sanoi Bratt ja kaikki näyttelijät olivat vielä läsnä: Olemmeko saaneet Eliaksen? Joo, sanoi tirehtöri. Olipa jo aikakin ja kuka siksi on tullut? Tirehtöri vaikeni kotvan: Hän on hra Crangier, vastasi hän. Ja he alkoivat nauraa, kaikki yhdessä kuorossa ja joku huusi: Crangier, se on hän, joka takoo nauloja seiniin. Aivan oikein, aivan oikein.
Ehkä veljekset eivät olleet mitkään urot, tiesivät he kumminkin tehtävänsä, ja moni vanha vihollinen oli miekka otsassa tai keihäs sydämmessä Suomen kentoilla hautansa löytänyt. Pitkä arpi oli Aaton poskella vasta kasvanut umpeen ja syvä haava Eliaksen kainalossa todisti ett'ei hän sota-meteliä pelännyt.
Eikö ollut luultavaa, että tämä väkivaltainen väijytys oli jossakin yhteydessä sen salaisuuden kanssa, joka oli ajanut Marian Tukholmasta pois, ja jota hän niin itsepintaisesti kieltäytyi ilmaisemasta? Ja jos niin oli, mikä kohtalo odotti nyt Mariaa? Hänen etsimisensä, hänen pelastamisensa tuli nyt Eliaksen ainoaksi ajatukseksi. Hänen mielenmalttinsa palasi.
Mun sydämmeni suruinen, Mun miekkani on verinen, Ja sota, surma pauhaa Ei kentällä, mun povessaan' Vaan kuolio kohta ovensa Mull' avaa, suopi rauhaa. Ha ... ha ... ha ... Elias ja Hanna! ha, ha, ha... Syksy tuli myrskynensä. Lahti jonka yli viimes näimme Hannan ja Eliaksen soutavan oli jää-pukuun puettu.
No, miksi ei hän mene, miksi seisoo hän, mitä miettii hän. Elias seisoo hänen sivulla. Kuun valo näyttää työn, puukonpää haavan, verinen käsi murhaajan. Mutta kuka toi Eliaksen nyt keski yönä tänne? Tuskin oli Emma avannut Aaton oven kuin Hanna hirmu-äänellä huusi Eliaksen vuoteen vieressä: Herää Elias, herää Emma, isäni on tullut halvatuksi.
Minä tulen vastasi hän. Mitäs suret, sanoi Aato kuin tapasi kasvatus-sisartaan. Minä! En minä mitään sure, minun pääni on kipeä, minä menin jähdyttämään... Mutta sinä olet itse niin kumman näköinen, Aato! Hanna! sanoi Aato minun sydämmeni puhkeaa, minun rakas veljeni! Miten saatan minä estää sinun onnettomuuttas. Eliaksen! huusi Hanna ja värisi kun haavan lehti tuulessa. Eliaksen!
Päivän Sana
Muut Etsivät