United States or Romania ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kun kahvit oli juotu, nousi Heikki, selittäen nauraen antavansa heille tilaisuutta salaisuuksien puhumiseen ja poistui. Seuraavana päivänä jäivät Elsa ja Eevi pitemmäksikin aikaa kahden, sillä Heikki läksi silloin pitäjälle kinkereille. Oli myöhäinen ilta. Keittiössä kuorsasi vanha Maija, ja Viljo nukkui aikoja sitten levollista lapsen-unta.
Aurinko alkoi jo laskea. Silloin täytyi Eevin, joskin vastahakoisesti, mennä levolle. Seuraavana aamuna oli Eevi entistä väsyneempi. Yö oli ollut levoton. Hän oli unissaan laulanut, noussut istumaan ja yhtenään puhellut Soinamosta. Mutta väsymyksestä huolimatta tahtoi hän verannalle, ja joka kerran, kun kuului läheneviä askelia, säpsähti hän. Mutta aamupuoli kului, eikä Erkkiä kuulunut.
Eevi näytti vähän huolestuneelta. Mistäkö saadaan rahoja? Niin, sitä minä juuri ajattelin sanoa. Jos rouva luottaisi minuun. En luule, että meillä tulisi hätää olemaan. Minulla on vähin säästöjä palkastani. Niihin ette saa koskea, Elias. Miksikäs ei, jos tarvis vaatii. Mutta tuskinpa se vaatiikaan. Otetaan vähemmin kerrassaan. Ollaan varovaisia. Kyllä minä otan vastuulleni.
»Heikki, tulemmehan onnellisiksi, sano, tulemmehan!» Eevi nojautui vavisten sulhaseensa. »Voitko sinä todella minua rakastaa?» »Olen valmis sitä Jumalan ja ihmisten edessä vannomaan.» »Autathan minua sitten?» »Jumala meitä molempia auttakoon.» Heikki oli aivan kalpea. Hetkeksi painoi hän Eeviä kiihkeästi rintaansa vasten, sitten hän poistui.
Näihin ajatuksiin vaipuneena istui Eevi vielä, kun Heikki sateesta märkänä astui sisään. »Päivää, Eevi!» »Päivää! Mistä sinä noin märkänä tulet?» »Sairaan luota», Heikki ravisteli sadetta vaatteistaan. »Onpa hauskaa päästä muijansa luokse suojaan syystuulilta.» »Missäpä niiltä suojassa olisi?» »Niin, missäpä, ellei kotilieden luona!» »Tällä paikkakunnalla ei kodista voi puhua.»
Samoin on papintoimen, en siihenkään sovellu. Olen pian valmis filosofiantohtori ja opettajaksihan oikeastaan aijon, mutta on silläkin toimella nurja puolensa tuo ainainen muistitietojen takominen usein vielä kehittymättömiin mieliin. Joskus tuntuu aivan epätoivoiselta, kun ei kutsumukseni minulle selvene.» Eevi katsoi häneen hämmästyneenä.
Heikki istui kirjoittamassa eikä nostanut päätäänkään. Eevi läheni ja laski kätensä hänen olallensa. »Anna anteeksi, Heikki rakas!» »Sydämestäni.» Hänen katseensa oli lämmin ja kirkas. »Heikki, sinun täytyy auttaa minua!» Eevi painoi päänsä hänen olallensa. »Sitä tahdonkin, mutta Eevi, minä olen kovakourainen, minä en kärsi tinkimistä, en arkailemista.
Hän astui sisään. »Päivää, mitä tänne kuuluu?» »Hyvää unta», Eevi loi silmänsä hymyillen kätkyeeseen päin. »Onpa odottamassa kaunis kahvipöytä», puheli Heikki tyytyväisenä. »Pannaan nämä vielä pappilan muorille silmien iloksi», ja hän asetti tuoksuavan tuomikimpun pöydälle. »Kiitos! Nepä kauniita!» »Niin, eikö todella? Ihastuin niihin kotimatkalla, siksi täytyi ne sinulle poimia.»
Hetkeksi keskeytti Heikki työnsä. »Jos oikein tunnen ystävääsi, ei hän minua takkini mukaan arvostele.» Hän jatkoi taaskin kirjoittamista. Eevi huokasi. Olisihan hänen pitänyt se arvata. Aina veti Heikki vastahankaa. Aina katsoivat he asioita eri kannalta. Miten lapsellista olikaan ollut uskoa, että he kaksi niin perin erilaista voisivat sopia yhteen.
Hän vastasikin joka suhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja miellyttävän näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi tahtoo hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa »hienoksi neidiksi». Huolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti se päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta.