Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. heinäkuuta 2025
»Ei». Eevi punastui, sillä hän tunsi leikissä piilevän huomautuksen. »Sirkka on hyvä ja herttainen ja erinomaisen kelpo vaimo, joskin tekeytyy väliin kovin pintapuoliseksi. Etkö muista, olen kai hänestä sinulle kertonut? Muistan hänet erityisesti semmoisena kuin hän oli viimeisellä huviretkellämme.
Eevi oli kyllä tätä ennenkin ajatellut, oli arkaillen koettanut valitsemista välttää, mutta mikä oli siitä seurauksena ollut? Oliko hän ollut tyydytetty ja onnellinen? Hän vavahti. Entä jos onni olikin tuolla toisella puolen, tuolla kaidalla ohdakepolulla, jota hän oli pelännyt? Polttavina kipinöinä olivat sanat Heikki Salon ensi saarnasta singahtaneet monen sydämeen.
Seuraavana aamuna hiipi Maija kenenkään huomaamatta lääkärin vastaanottohuoneeseen ja selitti selvällä suomenkielellä, että nyt täytyy kiireesti tulla rouvan luo. Sanansa vahvisti hän nykäisemällä tohtoria nutunliepeestä ja niin tuli asia selville. Eevi sai unilääkettä eikä päässyt vuoteestaan.
Hän ei voinut enää pidättää kyyneleitään, ne herahtivat alas hänen poskilleen. En tahtoisi, että teidän säästöihinne koskettaisiin. Jospa kumminkin sattuisi käymään onnettomasti. Siitä ei pelkoa, sanoi Elias iloisesti. Ei ensinkään, toisti Annakin. Suostukaa vain pois, rouva, ihan ilman epäilyksiä. Eevi puristi heidän käsiään. Tulkaa lapsetkin kiittämään Eliasta ja Annaa, hän kehoitti.
»Kyllä, rakkaani, ellet itse ole sitä liiaksi. Meillä on suuri päämäärä saavutettavana, siksi täytyy meidän tarmolla ponnistella. Tiedät, että jo pienenä opin ankaraksi itselleni. Nyt olen sitä toisillekin, etenkin jos heitä rakastan. Sinä Eevi», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »olet ensimäinen ja ainoa, paitsi omaisiani, johon todella olen kiintynyt. Kauan sinua näin, enkä kuitenkaan nähnyt.
Nyt olivat he rakentaneet itselleen taloja, toisen suurelle kivelle, toisen koivun juurelle. Kaksi nukkeperhettä asuivat niissä naapureina. Oli syksy, ja toisesta talosta läksivät pojat kouluun. »Meillä pitää olla mies, joka kyyditsee lapsia», sanoi Eevi päättävästi. »Pyydetään Heikkiä.» »Kuka on Heikki?» »Se on meidän uusi juoksupoikamme. Pappa sanoo, että hän on kovin viisas.
»Katso, Eevi», jatkoi Heikki, »elämä on usein sellaista kuin tämä matkamme. Se on eteenpäin pyrkimistä tuulissa ja kylmyydessä. Siinä on jokaisella omat taistelunsa, joissa toinen voi tehdä varsin vähän toisen hyväksi.» »Mutta Heikki, tahdothan minua auttaa. Minä en uskalla kulkea yksin.» Heikki hymyili hänelle. »Sinulla on niin hellä sydän, Eevini.
Sitten kohotti hän päänsä, käänsi katseensa poispäin ja huudahti tuskallisesti: »Erkki, rakas Erkki, anna anteeksi!» Erkki vavahti. Oliko hän ymmärtänyt oikein? Hän ei ennättänyt tuumailla. Vaistomaisesti teki hän päätöksensä. »Eevi», sanoi hän vakavasti, »voitko sinä hetken minua kuunnella?» Ja niin alkoi hän kertoa.
Lasten riemu oli ylimmillään, ja kun kesken ilon pieni jänö kupsahti kumoon nokkosten keskelle, oli Eevi kohta lähellä lohduttelemassa. »Siiri, sydänkäpyni, iloni, älä itke, älä! Katso nokkoset, nehän sinua vain suutelivat. Ja täti suutelee kanss'. Noin, noin. Nyt ei enää kirvele!
Ei Jumala sitten muuta ehdikään kuin ihmisiä rangaista.» »Ehtii hän, laps'kulta. Miten sinä semmoista puhut?» »No, siitähän kaikki aina puhuvat. Kyllä minä ihan uskon, että hän vain enimmäkseen rankaisee.» »No, kun maailma on niin paha.» »Hm», sanoi Eevi tuumailevasti. »Mutta eivät kaikki puhu sillä tavalla.
Päivän Sana
Muut Etsivät