Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 10. heinäkuuta 2025
Hänen oli ympärillään komea kullalla kirjattu vyö, jonka Freiburg hänelle juuri oli lahjoittanut palkaksi hänen viime laulustaan; hän sen uhrasi ilomielin, lausuen nämä sanat: "Minä en tarvitse kuin miekkani, ottaakseni osaa teidän voittoihinne ... ja harppuni, ylistääkseni niitä!" Tällä välin Diesbach oli portaiden päältä viitannut silmillään Kistler'iä luoksensa.
Useampia vuosia elin sattuman nojalla, niinkuin maanpakolainen, niinkuin spitaalinen, niinkuin hullu. Kirous seurasi minua kaikkialla. Voi! ilman tytärtäni olisin jo aikaa pääni halki nuijannut. Hänen eteensä te'in työtä, ja sain voimaa kärsiä tuskiani! Eräänä päivänä Diesbach minun kohtasi. Hän oli vanha sotatoveri.
Toisella puolen karkea Herman jutteli matalalla äänellä Bartolomeon ja hänen poikansa kanssa, toisella taas Diesbach Starck'in ja Fridolin'in kanssa. "Munkki", Diesbach sanoi, "mistä tulee tuo suuri ystävyytesi minua kohtaan?
"Se on asia, joka ei milloinkaan huoleta meidän tunturilaista", Herman Nagöli vastasi. "Teillä Berniläisillä pitää aina oleman numeroita, no! sama se, kahdeksan-toista tuhatta." "Ja teitä?" Diesbach kysyi vähääkään vihastumatta.
Tälle liinalle hänen molemmat kasvatteensa kaatoivat täysin käsin kuolevan kalleuksia, kultaa, jota hänen käskystään olivat helmassaan tuoneet. Diesbach oli kääntynyt Bubenberg'iin. Bubenberg tarttui hänen käteensä. Liikutetulla, masentuneella, hellällä äänellä hän vastasi: "Kiitos sinulle, ettäs meitä muistutit velvollisuuksistamme. Sinä tydyt vielä meihin, me te'emme sinulle kunniaa, Diesbach."
Muutaman askeleen päässä näistä, eräässä kaupungin suurimmista taloista, sattui toinen kohtaus, vähemmin surkea, mutta paljoa tärkeämpi. Seitsemän miestä oli ko'ossa. Vilkas keskustelu vallitsi heidän kesken. Ne olivat Kilian von Diesbach, veli Starck, Herman Nagöli ja nuo neljä kuninkaan toveria, jotka eivät olleet vielä nimeänsä maininneet.
Tuskallinen nykäys pudistutti koko hänen ruumistansa. Veri purskahti virtana suusta. Hän horjui, ponnisti hetken vastaan, sai vielä huutaneeksi: "eläköön Bern!"... Ja, ikäänkuin hänen sielunsa olisi lentänyt pois, saattamaan tätä viimeistä toivotusta taivaasen, hän kaatui. Nikolaus von Diesbach oli kuollut.
Ensi kerralla munkki oli hänet työntänyt takaisin, toisella Kilian von Diesbach, joka oli sinne saapunut vähäisen apujoukon kanssa Bern'istä.
Jokainen väistyi hänen tieltään. Hän tuli, hän juoksi, kantaen käsivarsillaan toista miestä, haavoitettua, joka, kalpeana kuin kuolema, äkkiä nousi seisomaan tuomiokirkon avarassa ovensuussa. Kohta lensi yli koko torin, suusta suuhun, tämä nimi: "Nikolaus von Diesbach!"
Kilian lankesi polvilleen Hedwigin isän viereen; hänkin nyt kutsui tätä isäksensä. Winckelried yhdisti heidät samaan, pitkälliseen syleilykseen. Renato herttua puolestaan teki tämän lyhyen selityksen: "Urheutensa innossa Diesbach oli seurannut vihollista järveen saakka. Hän kaatui veteen ja oli hukkumaisillaan!" "Vai niin!"
Päivän Sana
Muut Etsivät