United States or Chad ? Vote for the TOP Country of the Week !
CLAUDIO. Ystäväni, muista: tämä ei pääty koskaan hyvin; ilkivallan kylvöä seuraa katumuksen niitto. Mutta ole sillon moittimatta sallimuksen kättä. Sun tahdon sydämmeni omaksi, vaihka vartoisi mua tuhansittain ijankaikkisuuksia, valmiina mun sieluani kerran loppumatta paistamaan.
CLAUDIO. Sitä en tee. VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio. CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne. VARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia? CANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen.
MARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä Marcia. CLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren? MARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas. CLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta. MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet. Kuulkaat minua.
Siis onnettomuutta, jota aiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin. CLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki. MARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä, että lempi myhäilee järjen päätteille täällä. CLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein katumuksen katkeruus.
CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta, joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta. RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan taas? CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti. RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta?
CLAUDIO. Tuskin kaksi vuotta sitten, matkallani maamme eteläisissä tienoissa, saavutettiin minä ryöväreiltä ja vietiin heidän päällikkönsä luoksi. Sillon seisoi edessäni eräs nuori, salskea mies, kasvoiltansa pimeä ja uhkaileva. Hänen tukkansa oli harjattu otsalle alas ja musta parta peitti hänen suunsa.
Ja sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden. CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen. MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla, siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä.
CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin kyynelsilmänen lapsi. CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin lapsena ennen? CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.
CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa hän onnensa pois. RACHEL. Jaa, sen tiedän. CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän. RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin. Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.
MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä? CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä.