United States or Netherlands ? Vote for the TOP Country of the Week !
»Kysy Nydialta», atenalainen vastasi viitaten sokeaan tyttöön, joka istui jonkun matkan päässä heistä, nojaten miettivänä lyyraansa. »Häntä saat kiittää, et meitä. Näyttää siltä kuin hän olisi hakenut ensin minua, mutta kun ei löytänyt minua kotoa, on hän mennyt veljesi luo temppeliin; tämä seurasi häntä Arbakeen luo.
Hän ei kaikesta tästä mitään huomannut; hänen ajatuksensa olivat kokonaan sisällisiä, ja, vaikka olikin näkevä, koski ulkomaailma häneen yhtä vähän kuin sokeaan. Vaan mitä hän ajattelikaan? Siihen on helppo vastata; hän ajatteli sitä, mitä hän aina ajatteli: eri kielien yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia, sanojen yhteyttä ja alkujuurta.
Kaikki oli tässä elämässä suurellisesti perustettua, kaikki tähtäsi jotakin päämäärää kohden, kaikki oli vasta valmistusta tulevaisuutta varten, jota syrjäiset saattoivat vaan aavistaa ja uteliaasti odottaa. Mitä voisi ihmiseltä vielä vaatia! Vai eikö hänen pitäisi rakennella tulevaisuuttaan! Sokeaan fatalismiinko ihmisen pitäisi heittäytyä.
Ensimmäisen kertomuksen nimi on »Rouva Vilenius ja hänen poikansa», josta sen sisällys jo häämöittänee. Mutta köyhän leskirouvan suhde sokeaan, intohimoisesti rakastettuun, ainoaan poikaan on tässä kuvattu sovinnaisesta jyrkästi poikkeavalla tavalla.
Tejakin huomasi, että kun vihollinen oli syyttänyt kuningasmurhasta koko goottien kansaa, voi ainoastaan ankara ja juhlallinen menettely, jolloin kaikkia muodollisuuksia tarkoin noudatettaisiin, pelastaa kansan kunnian eikä suinkaan sokeaan epäluuloon perustuva, rähisevä roistoväen tuomio. Mutta Gotelindis sai tästä menettelytavasta uutta luottamusta.
ANNA. Minä se olin, joka kiihoitin häntä! Minä, minä kurja se olin, joka sain hänen noin sokeaan vimmaan. Taivaan suuri luoja, salli sen niin olevan! Voi, kuinka on tuskallista olla tänlaisessa epätiedossa! Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia? Mauno murhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni? Kiivas, hurja, raivokas, mutta murhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei! Hiljaa, siellä tulee joku.
Edellä sanotusta selviää ettei tähänastinen uskoni siihen, että ulkopuolellani on olemassa esineitä, jotka aistielimien kautta tahi jollakin muulla tavalla lähettelevät minulle mielteitä itsestään eli kuviansa, perustu mihinkään varmaan loogilliseen päätelmään, vaan yksinomaan johonkin sokeaan luonnon viettymykseen.
»Käykäämme sokeaan yön valtakuntaan», näin lausui Mestari, nyt kuolon-kalvas, »ma eellä astun, sinä seuraat mua.» Ma hälle, nähdessäni kalpeutensa: »Kuin voin ma seurata, jos sun on kammo, sa ainoa, mi estät epäilyni?» Hän mulle: »Vaiva niiden, jotka tuolla alhaalla ovat, kuvaa kasvoilleni tään säälin, jonka pelvoksi sa luulet.
»Käykäämme sokeaan yön valtakuntaan», näin lausui Mestari, nyt kuolon-kalvas, »ma eellä astun, sinä seuraat mua.» Ma hälle, nähdessäni kalpeutensa: »Kuin voin ma seurata, jos sun on kammo, sa ainoa, mi estät epäilyni?» Hän mulle: »Vaiva niiden, jotka tuolla alhaalla ovat, kuvaa kasvoilleni tään säälin, jonka pelvoksi sa luulet.
Uskomme luonnontapahtumisen yhdenmukaisuuteen, kausaliteettikäsityksemme, perustuu siis »luonnon tavallisen viisauden mukaisesti vaistoon eli sokeaan viettiin, jonka vaikutus on taattu» nim. tottumukseen eikä »petollisiin järkipäätelmiin», jotka ovat kaikenmoisten hairahdusten alaisia.