United States or Venezuela ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuinka sokea oletkaan Nastjenka!... Oi, kuinka sanomattomasti onnellinen on ihminen monessa silmänräpäyksessä! Mutta minä en voi olla sinulle paha!" Vihdoin oli sydämeni liian täysi. "Kuulkaas, Nastjenka", huudahdin minä. "Tiedättekö mitä minä toimitin koko päivän?" "Noh mitä? Kertokaa pian. Miksi olitte te tähän asti vaiti?"
"Mutta ehkä kirjoitatte hänelle." "Ei, ei missään tapauksessa!" huudahti hän päättävästi ja kumarsi taaskin päätään, katsomatta minuun. "Miksi ei?" pitkitin minä, pitäen ajatuksestani kiinni "Mutta tietäkääs, Nastjenka, millaisen kirjeen! Kirjeitä on kahdenlaisia ja... Voi, Nastjenka, siinä on koko asia! Luottakaa minuun. Minä en anna huonoa neuvoa. Kaikki voi vielä tulla hyväksi!
"Ei hän voinut tulla, te ja minä petyimme, Nastjenka, niin että kadotin ajanlaskunkin... Ajatelkaas vain... Ehkä on hän saanut jonkun kirjeen. Otaksuttuna ettei hän voinut tulla, on hän kirjeellisesti antava tiedon siitä, eikä taas kirje voi varhemmin saapua kuin huomenna. Minä menen huomenna sitä hakemaan ja annan teille oitis tiedon. Vielä löytyy tuhansia mahdollisuuksia jälellä.
Minä nolostuin... Mutta hän tarttui käteeni ja me astuimme, innokkaasti keskustellen, eteenpäin. "On aika mennä kotiin, luulen minä; on jo kovin myöhä," sanoi Nastjenka vihdoin. "Niinpä tosin, Nastjenka, mutta minä en saa nyt unta enkä mene kotiin." "En minäkään luullakseni tule nukkumaan. Mutta seuraattehan minua?" "Joka tapauksessa!" "Mutta nyt menemme, kuin menemmekin kotiin!"
Nyt on hän palannut, minä tiedän sen, mutta hän ei tule." Uudelleen rupesi hän itkemään. "Jumalani!" huudahdin minä, "eikö löydy mitään keinoa tyynnyttämään murhetta?" Hädissäni hypähdin ylös penkiltä. "Sanokaas minulle, Nastjenka, enkö minä ehkä voi mennä hänen luoksensa?" "Kuinka olisi se mahdollista?" sanoi hän, äkkiä kohoittaen päätänsä. "Ei, tietysti ei. Se ei sovi", vastasin minä tyynesti.
"Kunniasanalla," vastasin minä nauraen. "Tulkaa siis!" "Menkäämme!" "Katsokaas taivasta, Nastjenka! Huomenna tulee olemaan ihmeteltävä päivä! Mikä sininen taivas, mikä viehättävä kuuvalo! Nähkääs, tuo kellahtava pilvi nielee kuun. Katsokaas! Eipä, se pilkistääkin esiin. Näettekö?" Mutta Nastjenka ei katsellut pilviä; hän seisoi vaijeten niinkuin kivettynyt.
"Katsokaas vain, olettehan toki elänyt!" sanoi Nastjenka hymyillen ja puristaen molempia käsiäni. "Minä olen ollut jo kaksi tuntia täällä. Te ette tiedä mitä minulle tänä päivänä on tapahtunut." "Tiedän, tiedän. Mutta nyt asiaan. Tiedättekö miksi minä tulin? Varmaankin ei turhia lörpötelläkseni, niinkuin eilen. Nähkääs, meidän täytyy tästälähin menetellä viisaammin.
Sanokaas, Nastjenka, miksi sellaiset hetket rasittavat henkeä? Miksi lyöpi valtimosuoni arvoituksellisesta, tuntemattomasta syystä, miksi valuvat kyyneleet hänen silmistään ja polttavat hänen kalpeilla, kuluneilla poskillaan?
Saatuani silmäni jälleen auki, asetin kimppuni hänen vuoteelleen, istahdin itse sen viereen, peitin kasvoni käsilläni ja purskahdin äänekkääsen itkuun. "Silmänräpäyksessä näkyi hän käsittävän kaikki. Hän seisoi edessäni kalpeilla kasvoilla ja katseli murheellisena minua. 'Kuulkaas minua', alkoi hän, 'kuulkaas minua, Nastjenka, minä en voi mitään tehdä, minä olen köyhä mies.
Ja älkää ajatelko, että minä olen liioitellut, Nastjenka, kun minulla toisinaan on niin murheellisia hetkiä ... kun minusta sellaisina hetkinä usein näyttää, etten ole mahdollinen todellista elämää viettämään, että minä kadotan kaiken maltin, kaiken vaiston todellisuudelle, kun minä vihdoin itseänikin kiroan, kun minulla haaveellisten öitteni jälkeen usein on toipumuksen hetkiä, mitkä ovat hirvittäviä!"