United States or Indonesia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Suu meill' ei käyntiä, ei käynti suuta hidastanut, vaan haastain kiirehdimme me eteenpäin kuin pursi purjetuuleen. Ja varjot, jotka näytti kaksikertaa kuolleilta, kummastuvin silmäkuopin mua ahmi, huomattuaan, että elin. Ja minä, jatkain puhettain, nyt lausuin: »Hitaammin ehkä nousee hän kuin nousis hän yksin; vaan on siihen syy tuo toinen.
Suu meill' ei käyntiä, ei käynti suuta hidastanut, vaan haastain kiirehdimme me eteenpäin kuin pursi purjetuuleen. Ja varjot, jotka näytti kaksikertaa kuolleilta, kummastuvin silmäkuopin mua ahmi, huomattuaan, että elin. Ja minä, jatkain puhettain, nyt lausuin: »Hitaammin ehkä nousee hän kuin nousis hän yksin; vaan on siihen syy tuo toinen.
Kedot, pensas-aidat, puut, kaikki näyttivät kuolleilta, pakkasen panemilta. Aika-ajoin kuuli puitten rysähtelevän, aivan kuin niiden jäykistyneet jäsenet olisivat murtuneet, ja toisinaan taittuikin joku suuri oksa ja putosi maahan, kun ylivoimainen pakkanen oli kivetyttänyt puiden mahlajan ja säikeet särkenyt.
Jos jossakin noista monista ruumiista sattuisi vielä olemaan elonkipinä jälellä, siitä he eivät välitä. Ja sellainen on mahdollista, sillä haavoitetut saavat useinkin jäykistyttävän suonenvedon ja näyttävät silloin kuolleilta. Monet, jotka jonkin sattumuksen avulla ovat pelastuneet, kertovat tuosta vaarasta, miten ihminen voi helposti tulla elävältä haudatuksi.
"Ma", kerskaa X, "en mihinkään kuntaan kuule, Enk' ketään myös ma mestariksi luule; En eläviä koskaan seuraa ma, Enk' oppia myöskään ota kuolleilta". Tää lause ehkä selittää voi näin: "Ma olen narri omin päin". Tokisille. Erlaista yhteen sovittaa ei kestä! En teit' jos missä syömästä ma estä: Te ootte uudet, minä vanhoillain; Jos mitään tehkäät; mulle rauhaa vain! Parahimmille.
Piha, ennen muinoin liian ahdas ja pieni kaikille niille ajajille ja ratsastajille, jotka siihen aikaan kävivät täällä vieraisilla, oli nyt tyhjä ja autio. Aurinko paahtoi siipirakennuksia, hietakenttää, kultasi vanhan, raskaasen Palladio-malliin rakennetun etusivun ja heijastui kaiken mahdollisen värisenä tomuisista ikkunoista, jotka näyttivät tyhjiltä ja kuolleilta kuin sokean miehen silmät.
Tuvassa oli ukko ja akka ... makasivat sängyssä aamiaislevolla... Voivat olla kalakauppiaita, koska täällä haisi niin silakoilta ja silliltä ... kalojen kuolleilta ruumiilta. Muija kavahti ylös ... kasvoiltaan kellertävä kuin sillin suolavesi ... ja nenäkin hänellä oli suippo ja päästä pysty kuin kalalla.
Kun Miina palasi kyökistä vesilasi kädessä, näki hän lapsenvaunun yli kumarruksissaan valkoisen haamun. Hän silmänräpäyksen ajaksi muuttui liikkumattomaksi kauhun ja säikähdyksen patsaaksi, vaan sitten viskasi lasin kädestään syösten vaunun luo. Siihen kun hän ehti paikalle, oli vaunu kumossa, rouva makasi lattialla lapsi vieressä hervottomalla käsivarrella, kuolleilta näyttäen kumpikin.
Kaikki nuo, jotka vielä muutamia tunteja takaperin tuntuivat omaisilta ja rakkailta, näyttivät nyt kuolleilta ja luotaan karkottavilta. Hänelle kiertyi vedet silmiin. »Ei, eteenpäin minun täytyy, vaikka maailman loppuun!» Hän lähti taas astumaan. Mutta viima puski niin vihaisesti hänen ohuen vaatetuksensa läpi, että häntä värisytti. Niin hän pysähtyi ja jäi miettimään.
Ne kaksi, jotka pitelivät raakapuuta, ja joiden kalpeat kasvot näkyivät leveiden hattujen alta, näyttivät hänestä, merenvaahdon kummallisessa valossa, enemmän kuolleilta kuin eläviltä, eivätkä he virkkaneet sanaakaan.