United States or Mauritius ? Vote for the TOP Country of the Week !
Voitosta maksaisi Kikka kyllä avun takaisin. Sillä menemään on hänen välttämättä nämä runot saatava. Ne ansaitsevat todellakin julkisuuden, nimittäin juuri nämä. Hän on näet kirjoittanut paljon muitakin. Jo kauan sitten, kansanopistossa. Siellähän sitä oppilaat runoilivat.
Kikka ehdottaa: »No, no... Ruvetaanko me sokkosille? Tai ei ... ei, minäpä näytän naisille jotakin uutta... Me ruvetaan hypnotisoimaan! Helsingissä opittua... Te ... te olette opjektiivi, neiti Kaipainen. Minä voin hypnotiseerata, sen tietävät monet, minulla on sellainen... No, neiti ... neiti Enne-Leena, katsokaa nyt vain silmiini... Oh, oh, ei voi katsoa... Se naisen sydän! No, ei vaivata.
Siksi hän toivoo, että Muttinen julkaisisi niistä runoista sarjan, tai antaisi edes hänelle vähän rahaa niiden painattamiseen ja esiintyisi kirjanlevittäjänä, kun näet kustantajat siellä Helsingissä, jossa Kikka on oleskellut talven, sekä muuallakin ne pakkasivat.
»Sanokaa, herra Kikka, mitä se kohta merkitsee teidän runossanne, siinä runossa, jossa on riiminä: Maailman kanteleet niin kaatavasti soivat?» »Riiminä?» huudahtaa Kikka. »Oi naiset! Heikkous on nimesi, nainen!
Mutta tämä pikkukaupunki! Hänen kehityksensä kaipasi syventyä naisiin. Ja silloin eräät perherouvat, joihin hän koetti iskeä, haukkuivat häntä. Ja pilkkasivat niitä naisiakin, jotka antautuivat hänen seuraansa; aivan hienoja naisia. Sillä Kikka oli silloin jo lakannut hakkailemasta Mesopotamian heiluhelmoja.
»Mikä se on, mitä se on?» huutavat naiset nähdessään Kikan ja Muttisen piilottelevan kuvitettua kirjaa. »Ei mitään, kuvaraamattu vain», sanoo Muttinen. »Kuvaraamattu, mainiota!» huudahtaa Kikka ja taputtaa käsiään. »Mikä vitsi ... pis ... bis Muttinen! Entä tuo ranskalainen kirja? Kuinka siinä tuo sana ... tuo femme luetaankaan suomeksi?» »Luetaan vam», sanoo Muttisen Aapeli.
Kun on kerran Aapeli Muttinen. Sen hän sitten sanoo Kikalle. Kikka hyppii ilosta ja taputtaa käsiään. Samassa aukeaa ovi ja heitä kutsutaan toiselle puolelle kahville. Siellä puhelevat naiset paraikaa Peer Gyntistä. Neiti Pohjantähti on noussut pystyyn, hän on ummistanut silmänsä ja sanoo: »En muista erästä kohtaa siinä... Näin sen kyllä viimetalvena Helsingissä käydessäni.
Sillä parhain heistä, Sointu Metsola, jonka otsan sileäksi ja matalalle kammattu musta tukka teki luonnollistakin viehkeämmän näköiseksi, hän, jonka kanssa Kikka alkoi jo olla Ton Juan ja puhua hänelle vapaista aatteista ja erään sveitsiläisen lääkärin kirjoittamista, naisten ja miesten asioita koskevista puolista, niin, tuo tytöistä hempein, rikas Metsola, menikin yht'äkkiä jonkun nuoren teologin morsiameksi, muuttuen samalla sulhasensa vakaumuksen mukaan kiihkeäksi hihhuliksi.
Mutta, ottaako se Muttinen ne hänen runonsa, painattaakseen tai edes levittääkseen? Se ajatus nostaa Kikan paikaltaan; sen mietteen herättämänä hän käy levottomasti edestakaisin parturinsalongissa, nyppien pois karvoja sieraimistaan. Muttinenhan on rikas, se peijakas! Kyllä hän voisi sen tehdä, auttaa Kikkaa. Kikka ei vaatisi paljoa, kun hän nyt vain pääsisi julkisuudessakin alkuun.
»Ahaa, vam, pistän sen muistiin, tarvitsen sitä erääseen runooni», sanoi Kikka. »Mutta tuossa taulussa ... Susanna ... hihii ... hahaa... Mutta kuvassa ei ole raamia. Kuulkaas, minäpä tunnen Helsingissä arkitehti Nikulinin. Mainio mies ... läheisiä tuttuja. Minäpä kirjoitan hänelle, hän piirtää teille tauluun raamit! Erinomaista.