United States or Morocco ? Vote for the TOP Country of the Week !
Siinä ei ollut sitä arkuutta, joka aina ennen oli Esterissä herättänyt sääliä, vaan se oli varma, avonainen, järkevä ja melkein iloinen. Nuo pyöreät, harmajat silmät näyttivät nyt kauniilta. Aivan kuin itsekseen sanoi Esteri: »Minä en ymmärrä sitä Katria!» »Hän rakasti Kallea», sanoi Juho niin tyynesti ja sävyisästi, että Esteri kerrassaan kiihtyi, nousi uudelleen kävelemään.
»Lähdetään kävelemään», sanoi aliupseeri Liisalle. Katrista tuntui niin somalta kun se sotaherra niin sanoessaan pani kätensä Liisan olkapäälle ja sitten pani kätensä selkänsä taakse, jossa toinenkin oli. Somasti se kultanauha paistoi hihansuissa ja kaulustassa, somalta se näytti. Katri kuiskasi Liisalle: »ei suinkaan se ole Sotkamosta?» Ihmetytti se niin Katria.
Muutaman vuoden kuluttua toi hän taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä; mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin, niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi ilmaantuu.
Hän odotti Katrin sanovan jotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin: «Kuule!« Hellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla, kutoi ja lauloi: «On minullakin kulta, vaan Ei tiedä siitä hän. Sen kullan, jos sen kerran saan, Kuin olen iloinen!« Laulu vaikutti kummallisesti kreiviin. «Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria?
Katria itseänsä ei vaan nukuttanut, mutta monenlaiset mietteet pyörivät päässä. Hän ajatteli muun muassa rovastin sanoja ihmissydämen virtauksista ja myönsi ne tosiksi. Niinhän hänenkin sydämensä oli rauhaton, varsinkin kun ei väli Kallen kanssa ollut semmoinen kuin se alussa oli ollut ja olisi pitänyt ainakin olla.
Kun hänen kiireinen kolkutuksensa oli lakannut, oli kaikki jälleen hiljaa, ja siitä vielä kiihtyi hänen tuskansa, joka oli hänet tähän hurjaan käyntiin saattanut. "Avaa, Heikki, avaa!" huusi hän. "Avaa jos vielä olet elossa! Avaa, jos et tahdo nähdä Hanskurin Katria kuolleena huoneesi kynnyksellä!"
»Kun on naapurista ihan, niin eikö tuntisi tuttavahan toki», arveli Liisa ja olisi hänellä vielä ollut lisää, vaan mitäpä hänestä. »Eipä tuolla näy rannassa isääsi», virkkoi aliupseeri Liisalle. Sekös ihmetytti Katria, että se sotaherra puhui. Eihän se nyt kumma ole, jotta ihminen puhuu, vaan tuntui se niin somalta Katrista, kun se upseeri haasteli.
Mutta annas kun katson haavaasi." "Katria!" sanoi taas aseseppä; "katsokaa vaan Katria!" "Kyllähän Dorothea häntä katsoo", vastasi Simo; "ei hämmästys ja säikähdys tapa ihmistä mutta väkipuukot ja tikarit niin tekevät. Eikä ole hän, vaikka lihani ja vereni sikiö, minulle rakkaampi kuin sinä, Henrik kulta, joka olet minun poikani rakkauden kautta.
"Nämät hansikkaat", virkkoi Heikki, viekkaasti samassa työntäen tuoliaan likemmäksi Katria, "ovat sinulle rakkaimpien käsien ompelemat, ja katsos ne ovatkin aivan sinun käsihisi sopivat". Näin puhuen hän otti Katrin käsivarteen väkevällä kädellään, ja levitti hansikkaat tytön käden viereen, näyttääkseen kuinka sopivat ne olivat.
Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjosi kihloja, joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja hyrähti itkuun.