United States or French Polynesia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vilkasta oli elämä niinä aikoina Huuhkavaaralla ja kaikilla oli vaan alituinen kiire, mutta ei siellä asioita saatu toimeen niinkään paljoa kuin ennen. Mielessään ihmetteli Iska ensimmäisen avioliittovuotensa lopulla sitä, miten paljo kuitenkin yksi ainoa ihminen voi vuodessa syödä, sillä siemenaitta oli aivan tyhjä, kun olisi ruista pitänyt ruveta panemaan.
"On", ja Iska aukasi konttinsa leikaten jokaiselle aimo viipaleen Siikakoskelta saamistansa leivistä ja nyt hän söi itsekin. Siinä aterioitaessa kertoi Iska matkoistansa ja työpaikan saamisestaan, mutta toiset eivät joutaneet paljo hänen sanojansa kuulemaan, kun niin ahkerasti puuhasivat leivän kimpussa.
Iska ei vastannut vaimonsa toiveesen mitään, vaan selvästi näkyi, ettei hän siihen olisi tahtonut myöntyä. Hänkin tunnusti kyllä todeksi että ihmiselämä on nopeasti katoava kevät, joka sydämessä herättää iloisia toiveita, mutta ennen niiden toteutumista hävittävät usein elämän hallat kaikki kauniimmatkin toiveet ja elämän kolkko talvi on käsissä.
Se oli selvää, että Leena oli tehnyt hullun työn tarjoutuessaan Iskalle emännäksi, mutta tuo maailman pilkka oli silloin tuntunut niin katkeralta. Mitä kuitenkaan oli se verraten siihen kurjuuteen, johon Iska oli hänet saattanut? Kaikki eläminen oli nyt hukassa ja vanhat päivänsä saa Leena kentiesi viettää ruotilaisena jonkun tuvan nurkassa.
"Elon aika on edesmennyt, suvi on loppunut, eikä meille ole apua tullut," lausui Iska raamatun sanoilla, joita hän osasi hyvän joukon ulkoa, kun ennen yksinänsä ollessaan oli tuota kirjain kirjaa joutanut lueksimaan. Sitten hän nousi ylös ja meni pirttiin hänkin. Vähän ajan perästä toi äiti sieltä ulos pikku-Matin ihailemaan päivän kauneutta.
Askeleet lähenivät lähenemistään ja viimein ilmestyi aitan ja pirtinvälisestä solasta kartanolle Iska. Häntä seurasi noin seitsen- tai kahdeksan-vuotinen poika kintereillä. Leena ei ollut miestänsä huomaavinansakaan, painautui vaan työhönsä, mutta kun Iskakaan ei alottanut puhetta, silmäsi hän salavihkaa ylös.
"Koht'sillään piikaseni, koht'sillään, kunhan vain ennätän silmäni oikein auki saada; mutta eipä noista uni tahdo nyt karistakaan, kun Iska ei anna enää kahviakaan keittää", lohdutti sitä emäntänsä ja meni pirtin vastapäätä olevaan aittaan. Heti hän sieltä palasi lypsinkiulu kädessä ja kyykistyi lypsämään kirjoa. Nyt ei taaskaan vähään aikaan kuulunut muuta kuin maitosäteen sähinä lypsinkiuluun.
"Iska Halosen joukkoa ollaan ja Ilomantsista tullaan", vastasi vaimo, "vaan kukas sinä olet, kun äänesi tuntuu niin tutulta?" "Hyvä Jumala! etkö sinä tunne minua, Leena?" sanoi mies, "Iskahan minä olen." "No onko sinulla leipää?" kysyi Leena taas, vähäsen ensi hämmästyksestään toinnuttua.
Silloin Liisa juoksi hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä lähteäkseen mukaan. Mutta Iska kumartui hänelle jotakin sanomaan ja pysähtyi. Liisa katsahti kummastuneena ja pelästyneenä ympärilleen ja tarttui sitten vielä lujemmin Iskan käteen, niinkuin olisi sitä myöten tahtonut hänen syliinsä kiivetä. Kun Iska väkisin irtausi, rupesi tyttö ääneensä itkemään.
Poika oli jokseenkin kaunis, vaikka kivuloisen näköinen, pellavatukkainen lapsi, arviolta noin kolmen vuoden ikäinen. Iska seurasi poikaansa, jota hän surkuttelevasti silmäili hetkisen, ja istui hänen viereensä leikkimään. "Parasta olisi, jos tuoni korjaisi pois pikku-Matin tämän elämän kärsimyksistä ja vaivoista", tuumaili Leena, "sillä mitä on ihmiselämä muuta kuin kurjuutta?"