United States or Bhutan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka, verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi humaniteetin aika oli koittanut maailmassa. Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen arvon hänelle.
Siitä vanhus joskus itsekin kerskasi, mutta ehkä jätän sen kertomisen tuota tuonnemmaksi. "Ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä", lausui usein tuo kaivattu vainaja, jonka kuolemasta nyt olen kovin pahoillani "ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä. Kun minunkin silmäni himmenee ja elämäni neste lakastuu, niin en ole kummempi kirvesmiestä, en kummempi kirvesmiestä.
XVIII. Harvoin joutuu ihmiselämä siveelliseen rappiotilaan ilman ettei siihen ole syynä puuttuva sisällinen mukautumiskyky; tähän ei niinpaljon ole syynä onnen puute, kuin ihminen itse. Luonto ei luo ketään olentoa antamatta hänelle samalla niin paljon voimia kuin hän tarvitsee tullaksen toimeen; vielä vähemmän jättää se mestariteoksensa ja lemmikkinsä, runollisen sielun, täten varustamatta.
»Siitä on nyt vuosi», ajatteli hän ja vedet herahtivat väkisin hänen silmiinsä. »Vuodessa voi elää paljon, kokonaisen elämän.» Hän tunsi että hänen elämänsä supistui lopullisesti tähän vuoteen. »Samoin mahtaa olla Keskitalolaisten laita. Paljon nekin ovat tämän vuoden aikana kokeneet. Sellainen on ihmiselämä!» Hän kuuli askeleitten narahduksia tiellä.
Viimeinen loppu siitä melkoisesta uppiniskaisuudesta, joka niin valloitti minut astuessani uuteen maailmaan, oli nyt haihtunut, ja minä olin kuitenkin vielä niin nuori, niin nuori! Oliko koko ihmiselämä taistelu omien hairausten välttämättömiä seurauksia vastaan? Täytyikö minun aran, pelkäävän lapsensieluni aina kamppailla omaa itseäni vastaan, avutta ja turvatta taistella elämän kovaa taistelua?
Niin, sellainen on virta, ja samallainen on, Aino neiti, myöskin ihmiselämä. Se alkaa ensin tuolla ylhäällä avaruudessa, satumaailmassa, sitten herää ihmisessä suurempia ajatuksia, jostain ennen tuntemattomasta, ja hän haluaa ulos, yhä vaan ulos.
Hän piti itseänsä erakkona, joka oli vetäynyt maailmasta pois yksinäiselle vuorenkukkulalle ja jolla tuskin enää oli aavistustakaan, että ihmiselämä yhä aaltoillen loiskui vuoren juurella, koska hän ei enää kuullut sen kaikua. Niin hiljaista oli Hirschwinkelissä.
Kuolema on nyt edessäni synkkä, pelottava kuolema, ja takanapäin on turhaan kulunut ihmiselämä. Oi Heikki, Heikki, se on kauheaa!» Hän vaipui vuoteelleen. Hänen silmänsä olivat kuivat ja kyynelettömät, mutta koko ruumis vapisi, ja tuskanhiki oli otsalle noussut. Heikki istui vuoteen laidalle pitäen Eevin kättä omassaan.
Tämä väkisinkin johdatti mieleen ajatukset, että ihmiselämä tänlaisina aikoina ei ole muuta kuin paljasta ivaa ja sen olennon halveksimista. Europan sanomalehtien kirjeenvaihtajat kutsuivatkin tätä puheena olevaa tietä ja paikkakuntaa: "Kuoleman tie", "Hermanlyn kauhistukset", j.n.e.
Siinäpä se juuri onkin, ettei ole mitään syytä, muuten vaan pitää. Ja vasta siitä saakka me olemme ruvenneet tulemaan oikein onnellisiksi, nimittäin lähestyneet toisiamme. Voi, voi, kyllä tämä ihmiselämä on sentään merkillinen, niin syvä ja mittaamaton. Johannes vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, suu vähän auki, tiedoton hymy huulilla.