United States or Netherlands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Se alkoi näyttää Ellistä niin somalta, että hän unohti ikävänsä ja uhkansa ja jäi katselemaan, kuinka koivun oksat notkistuivat ja haavan lehdet lepattivat ja kuinka kaikki puut hiljaa huojuivat ja humisivat... Mikähän se oli noissa puissa, joka niin humisi, ja minkätähden lehdet lepattivat?... Ei tullut vastausta siihen, eikä sitä tarvittukaan... Mieli livahti muuanne... Onkohan paljon lehtiä puissa ... yksi, kaksi, kolme, viisi ... kymmenen ... sata ... kymmenen sataa ... tuhatta... Ei hän enää viitsinyt, paljon näkyi olevan...! Voi, jos hän olisi edes lintu ... tai olisi hänellä edes yksi siipi, niin lentäisi ylös tästä puiden tasalle ... ja jos olisi käki, niin kukkuisi, ja kukkuisi koko päivän ja yön!... Se koivu oli niin korkea, paljon korkeampi kuin talo ... saisi kukkua senkin latvassa, jos olisi siipi, jolla lentäisi... Kun olisi aivan yksin, ettei ketään muita koko talossa, niin nousisi jotenkuten niin korkealle kuin puiden oksat ja kiipeäisi, kiipeäisi ... oksalta oksalle ... latvaan ... ja pistäisi sieltä päänsä ulos oksien välitse tuolta ... tältä puolen puun ja katselisi ... olisi hiljaa hiiskumatta ... eikäpä kukaan tietäisikään, kun tulisivat kotiin.
Hän muisteli silloin rakkaitansa, jotka hän kotimaahan oli jättänyt, ja raskaita huokauksia puhkesi hänen povestaan. Viimein tuli ikävänsä kotiin liian kovaksi ja mursi hänen ruumiilliset voimansa.
Ja niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään! Ei unta, ei päivän töitä, Ei päiviä, ei öitä, Ei mulla muutakaan: Kun poissa on armas kulta, Niin poissa on kaikki multa Ja tyhjää... Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa. Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea.
Hänen oma lapsuutensa leikitsi hänen edessään. Ei hän muistanut isänsä rakkautta, ainoastaan kodin ahtaan piirin vaan, sen suljetun ilman ja oman ikävänsä.
Olihan hän monesti luullut huomanneensa, että Lygia hänestä pitää, mutta yhtä usein hän oli langennut epävarmuuteen ja epätoivoon. Nyt hänen toiveensa ja ikävänsä ensi kerran saivat vakuutuksen vieraan, vieläpä kristityn suusta.
Tämä herättää voittamattoman kaihon jumalalliseen totuuteen, lujan uskon, että totuus on löydettävissä ihmisen omasta itsestä, ja yhtämittaista, väsymätöntä henkistä ponnistelua ja työskentelyä. Vaikkei pyrkijä saata eksyä kauas jumalansa teiltä, vie hänen oma intonsa ja ikävänsä hänet erehdyksiinkin, joista hänellä on oppimista kärsimysten ja murheiden kautta.
Ester Lilieroos oli kotiopettajattarena pormestarin perheessä. Hän oli saanut pienen sievän huoneen asuttavakseen. Se oli hänen oma valtakuntansa, jossa hän sai järjestää kaikki oman makunsa mukaan ja jossa hän yksin ilonsa hymyi ja ikävänsä itki. Ester oli kaunis ja miellyttävä.
Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin. Hän pyytää, että tuotaisiin hänen sotivaatteensa: »Mieleni minun tekevi Juomahan soan olutta, Soan mettä maistamahan!» Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka kaiken päivää juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo: »En huoli koti-oloista!
Itse oli hän siksi uhkamielinen, ettei pelännyt kilpailijansa vihaa, mutta Hanna, joka oli yhtä arka sulhonsa nahasta kuin omastaankin, kielsi vakaasti, ettei hän yksin saanut tulla Signildsborgiin ja lupasi salaisten yhtymysten kautta korvata hänen ikävänsä. Sovittiin yhtymäpaikasta ja -ajasta.
Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten huoneitten ovet avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi vireillä. Holt pääsi vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät nekään kutsuneet häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin tuttavallisiin korttiseuroihinsa.