United States or Vanuatu ? Vote for the TOP Country of the Week !
Gunhild ei siitä tiennyt mitään; joka päivä hän kulki tavallista kulkuaan Judith-äidin luona, kysyi poikaansa, sai kuulla hänestä jotain Judith-äidiltä ja sitten hän palasi taas kotiinsa ajattelemaan poikaansa ja hirmuista syntiään. Mutta öisin hän uneksi tuosta vanhasta kirkosta ja paperilehdestä, jossa verinen kirjoitus oli.
Gunhild tointui ja Anna oli vähällä itkeä ilosta kun hän taaskin loi silmänsä auki. "Armas, mikä sinua niin ahdistaa", sanoi hän. Hän kumartui hellästi Gunhildia kohti. Gunhild katsoi häneen jäykillä, levottomilla silmillään ja vaikeni. Viimein puhkesi hän ikäänkuin huokaukseen: "Lapsiraukkani, lapsiraukkani!" Muuta vastausta he eivät saaneet. Bård alkoi kummastua.
"On, Lidin pojat". Gunhild tunsi kipeän piston rinnassaan. "Lidin pojat?" "Niin, Olav ja Aslak, Signen veljet, tiedämmä." Gunhild luuli vaipuvansa maan alle. "Pyydä Bårdia tulemaan ulos!" sanoi hän niin hartaasti rukoilevalla äänellä, että renkipoikakin yksin kummastui ja arveli olevan parasta täyttää hänen pyyntönsä. Hän meni jälleen sisään, sekä kiireellisesti että samalla viivytellen.
"Mitä sanot", kysyi hän viimein; ääni oli käheä ja ilkeä. "Oletko sinä senlaisessa tilassa?" "Olen", kuiskasi Gunhild. Vouti suoristi itsensä ja irtautui ovenpielestä. "Kuka on lapsen isä?" kysyi hän. Gunhild veti henkeä ja koetti niellä tuskaa, joka pyrki nousemaan ylös; nyt tuli pahin. "Onko se joku talonpoika?" kysyi vouti jääkylmällä äänellä. "On..." Gunhild istui ja odotti hirmuisinta.
Bård ei voinut mitään heitä vastaan, ja pahinta oli, että hän mielessään myönsi vanhusten olevan oikeassa. Gunhild huomasi, ett'ei Bård ollut niin iloinen kuin ennen, mutta luuli hänen harmistuneen vaan ihmisten puheista. Hän koetti kaikin tavoin saada Bårdia iloiseksi jälleen; mutta ei hän onnistunut ja siitä hän kiusaantui.
Useita kertoja hän veti syvään henkeä, eikä saattanut puhua; Judith peljästyi ja tahtoi häntä auttaa. "Anna heidän tulla!" kuiskasi Gunhild. "Ette varmaankaan kestä sitä", arveli Judith. "Anna heidän tulla!" intti Gunhild uudelleen kärsimättömänä. Judith-äiti meni ulos ja pian Gunhild kuuli läheneviä askelia. Ovi aukeni.
Ei, toista oli Gunhild! Ne silmäykset, joita Gunhild häneen heitti, olivat kummallisen viehättäviä, niin täynnä ujoja, polttavia ajatuksia että tuliseksi virraksi veri suonissa muuttui joka kerran, kuin Bård niitä tapasi. Hän joutui ajatuksiensa valtaan ja unhotti melkein, missä oli.
Hän juoksi ulos päästäkseen pakoon, mutta ei löytänyt missään turvapaikkaa; lensi edes takaisin värisevänä ja houreissa ja pelkäsi niin että tuskin eteensä näki. Samassa vanhus tuli. Gunhild lankesi vaikeroiden polvilleen ja kurotti käsiään joko rukoillakseen armoa taikka välttääkseen lyöntiä.
Sitten he tarjosivat Bårdille olutta, hyvää, väkevää olutta ja lopulta kävi niin, että he Signen kanssa menivät kihloihin ja päättivät jo kevätpuoleen viettää häitä. Se oli tapahtunut juuri edellisenä iltana, samaan aikaan kuin Gunhild istui lukkojen takana kamarissaan.
Nyt istun tässä komeassa huoneessa, pahaa kärsin suvella ja kylmää talvella ja saan ottaa vastaan niitä leipäpalasia, joita ihmisten ovilla saan, ja minua sanotaan Gunhild kerjäläis-akaksi. No niin, paljon maailmassa tapahtuu; ja minä olen tämän hyvästi ansainnut tyhmyyteni tähden!" Marit ei vastannut, mutta jotain muistui hänen mieleensä, hän näki Tore'n edessänsä ja muisti hänen sanansa.