United States or Spain ? Vote for the TOP Country of the Week !
Voudin luona kaikki muut paitsi vouti itse tiesivät Bårdin ja Gunhildin suhteista. Sen kuitenkin vouti oli huomannut, että Gunhild viimeisinä aikoina oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi. Hän luuli sen tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinään. Eräänä päivänä kevätpuoleen läksi vouti kaupunkiin.
Tuli toinen päivä; Gunhild oli vieläkin heikko. Bård kävi aina väliin hänen luonaan; mutta kun Gunhild häntä näki, ei hän voinut yrittääkään mitään sanomaan. Hän ei uskaltanut, hän pelkäsi Bårdia. Maan alle hänen voimakas katseensa olisi voinut hänet painaa. Bård puolestaan oli myöskin salaisessa, mutta raskaassa tuskassa.
Sinua kun näen, niin päätäni huimaa; en hänen tähtensä huokaustakaan päästä, jos vaan sinä minulle lupauksesi annat". Gunhild katsoi häneen syrjästä ja hymyili niin viehkeästi, että Bård luuli hulluksi tulevansa; sitten hän sanoi: "En minä usko, ennenkuin näen". "Minä teen kaikki mitä ikinä vaan tahdot". "Etpäs tee!"
Onhan aivan käsittämätöntä miten ne sinne ovat joutuneet." "Selkäni, selkäni!" "No, nyt on rouva yhtä punainen seljästään kuin minun Rikhardini eilen, kun yliopettaja oli tehdä hänestä raajarikon." Rouva loi häneen tutkivan silmäyksen. Gunhild seisoi siinä säysynä ja nöyränä kuten aina. "Tahtooko rouva vitsomista?" "Tahdon, kiitos. Vai niin, pikku Rikhard sai siis eilen selkäänsä?"
Heidän pitäisi istua täällä minun töllissäni jonakin kylmänä talvispäivänä, jotka nyt pitävät puheita ryyppäämisestä ja pirun viettelyksistä huh, Jumal' auttakoon luulenpa että he kylläkin nöyrästi kiittäisivät viinapisarasta". Näin puhuen pani Gunhild pienen padan tulelle. Marit oli nyt tilaisuudessa katsoa ympärillensä. Huone oli pieni, yhtä pitkä kuin leveä.
"Kuinka sinun on laitasi äiti?" kysyi hän. "Sinä et saa tulla sairaaksi nyt; kun juuri olemme löytäneet toisemme ja muuten kaikki on niin hyvin!" Gunhild huiski häntä pois kädellään. "Ei nyt, ei nyt", rukoili hän, "ei mitään siitä. Sitten! Herra Jumala sitten!" Bård ja Anna katsoivat toisiinsa. Tämä herätti heissä pahan aavistuksen; he eivät mitään ymmärtäneet, mutta surullisiksi he kävivät.
Etkö tiedä, että se juuri on vaarallinen ikä?" Gunhild katsoi isäänsä viekkaasti hymyillen. "Jokohan?" hän kysyi. "On kyllä", sanoi vouti, "pidä varalla vaan". Hän muisti omaa nuoruuttaan, tyttöä katsellessa; juuri tuommoinen Margareta vainajakin oli siihen aikaan. Mutta mitäpä niitä vanhoja ajatteli; vouti meni konttoriin kiirein askelin.
Siinä oli ajattelemisen aihetta! Tähän saakka hän oli Gunhildia vihannut siksi, ettei hän ollut poika, mutta kun kaikki kävi ympäri, ei kaunis tyttökään hullumpi ollut. "Gunhild", sanoi hän eräänä päivänä, "tiedätkös, kuinka vanha sinä olet?" "Seitsemäntoista olen täyttänyt", vastasi tyttö, onnellisena hymyillen "seitsemäntoista!" "Hm", murisi vanhus, "mitä siitä niin iloitset?
Gunhild rakastaisi häntä äärettömästi. Ja kaikki mitä hän oli rikkonut, tekisi hän hyväksi jälleen. Menetetyn kunniansa hän voittaisi takaisin; kaikki antaisivat hänelle anteeksi, voutikin. Mutta vanhuksia hän pelkäsi.
Hänen kasvonsa olivat melkein yhtä vaaleat kuin hansikkaat. Vieraat alkoivat tulla. Gunhild tarjoeli teetä, mutta hänen silmänsä seurasivat yhä pormestaria. Tämä oli kuten ainakin miellyttävä isäntä, mutta kaikki huomasivat että hän oli liian kalpea. Hän teki varmaankin liiaksi työtä, mies parka. Hänellä pitäisi olla enemmän apua konttorissa. Musiikki alkoi soida.