United States or Morocco ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta te ette tietysti nyt niistä välitä olin sitä oikein levottomuudella odottanut. Ne ovat nyt ainakin minulle toisarvoisia, sanoi Antero. Niinpä niin, vai niin... Ja tytöt myös? Niin, Hanna kyllä, mutta onko Kaarinakin? Iloitsisit siitä. Kyllä, kyllä mutta et sinä, Thure, ainakaan? Enkä minäkään, sanoi Anette, joka veljensä kanssa käsi kädessä, innostunut ilme kasvoilla, oli seurannut heitä.
Luultavasti Anette odottaa minua, etsii ja katselee »kavaljeeriansa». Pitääkö mennäkseni? Sano! Hän puhui katkerasti niinkuin se, joka tahallaan itseään haavoittaa, kasvot koettaen kipua salata. Yht'äkkiä hypähti hän ylös: Minun täytyy tunnustaa Kristus, jonka olen kieltänyt! Minun täytyy, minun täytyy!
Sinun täytyy korjata se, mitä olet rikkonut. Kun vaan voisin! Ja minä voin... Mutta se ei kuulunut hänen omissakaan korvissaan tarpeeksi vakuuttavalta. Se nyt ainakin on hyvä, ettei Anette välitä minusta. Se se siis oikeastaan sai Laurin tälle tuulelle. Se se siis kaivoi esiin hänen katumuksensa... Mikä sokkelo on ihmissydän! huokasi Antero.
Robert oli päässyt puhumaan hiljaisella, mutta sisäistä tulta hehkuvalla äänellään, posket hiukan punottaen, katse loistaen silmälasien takaa, hartiat vähän kumarassa, huulilla sama kaunis hymy kuin Kaarinalla. Thure, Kaarina, Risto ja Anette olivat hiljentäneet kulkuaan ja liittyneet jälessä tuleviin; Antero katseli tarkastelevin silmin Anettea ja varsinkin Thurea.
Kun vaunut oli saatu auki, astui niistä ulos vanha, hieno herra, jonka Antero tunsi professori Hartmaniksi, hänen rouvansa ja tyttärensä Anette, jotka Antero tunsi promotsionista. Kärryissä ajoivat Robert ja Lauri Martin ja Thure Hartman. Se nuori mies, jonka Antero oli pelännyt täällä tapaavansa, ei ollut mukana.
Robert peräytyi Anterosta, oli kuin hän olisi jotain jättänyt, pudottautunut pois hänestä ja liittynyt toisiin. Tuliko tuo kirjoitukseni retkestäni yli Lapin tunturien ja käynnistäni lappalaiskylässä? kuului hän kysyvän Thurelta. Tuli ja luettiin osakunnassa, jossa se herätti suurenmoista innostusta joimme maljasi. Mutta Anette hypähti eteenpäin ja saavutti Anteron ja Laurin.
Hän katsahti taakseen ja ympärilleen, ja kun ei nähnyt ketään laamannilaisista: Nyt me saatiin meille sanottiin, että kouluaate on pelkkää hassutusta! ja hän kertoi puoleksi kuiskaten, että laamanska ja vallesmanska ja kamreerska ja setä ja täti suo anteeksi, Anette! Sano sinä vaan ja täti Selma myös!
Jaa, naurakaa vaan, mutta me teemme sen kuitenkin, sanoi Anette niskaansa päättävästi nakaten. No, Robert, onko sinulla jo aineet väitöskirjaasi koossa? kysyi professori. Ei vielä läheskään. Ajatelkaa, huokasi ruustinna, että hän aikoo lähteä sinne vielä ensi talveksikin. Koeta, lanko, saada hänet siitä luopumaan.
Anette tukee häntä tässä päätöksessä, ja yhdessä ne nyt ovat ruvenneet lukemaan suomea. Ne ovat nyt kaikki nuoret kuin missä kuumeessa sen suomenkielensä kanssa.»
Siksi, sanoi Thure, että se on juuri sitä »huvittavaa ja hyödyllistä lukemista», jota Suomen kansa tätä nykyä ehkä kaikista kipeimmin kaipaa in tyrannos! Siinä sen nyt kuulette, nehän ovat aivan hulluja! Ja kun me sen vielä näyttelemmekin suomeksi mitä sanoo täti Selma siitä? virkkoi Anette. No, olkaa nyt toki!