United States or Palestine ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mut pappi lausui, manalaan Menneeksi Sannan kuullen: "Näin moni vartoo onneaan, Sen etähällä luullen, Ja tiedä viel' ei kuollessaan, Kuink' eli likell' onneaan." Laulumme. Miks moitit, Suomi, että laulajoillas On heikko ääni, heikko kuntokin, Ja että Wäinön kannel vainioillas Ei enää kaiu sulo sävelin?
Näin *Snellman* kansans nosti, sen taisteluhun vei: Jos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei; Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi, Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi. Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen, Kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten: Ei Wäinön kansa kuollut, eik' ota kuollakseen, Mut uuden ajan *itse* se luopi itselleen.
Neiti tuon sanoiksi virkki: "En ole sukua suurta, Enkä suurta, enkä pientä Olen kerran keskimäistä, Tytär tyhjä Tuiretuisen, Lapsi köyhä Keiretyisen." Poika tuhma Tuiretuisen, Lapsi kehjo Keiretyisen Korjasta kohotteleksen: "Voi poloinen päiviäni, Kun pi'in sisarueni, Lannutin emoni lapsen, Noilla Wäinön kankahilla, Ammoin raatuilla ahoilla!"
Eipä hän sittenkään itse ryhdy tähän tärkeähän työhön; sen toimittaa Pellervoinen, eikä runo ilmoita, tapahtuuko se Wäinämöisen käskystä vai itsenäisellä tavalla, ainoasti hänen pyynnöstänsä. Muiden puitten jo rehoittaissa, on vielä tammi taimimatta; senkin kasvattaminen viimein ei ole Wäinön vaikuttama, vaan merestä noussut Tursas kylvää tammen terhon polttamiensa heinäin tuhkaan.
Ja kerran Suomi onnens suureks luopi, Sen maine lentää yli maailmain; Sen kieli sulo sanans silloin suopi Aatteille neroin suurten, mahtavain. Miss' eestä valon silloin taistellaan, Myös Wäinön kansaa siellä mainitaan. Se valon maille avaroille antaa: Työ *Snellman*'in näin hedelmiä kantaa. Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä.
Kun sen taika kansaan koski nukkuneesen, murrettuun, Työhön hehkui kansan henki, elon-työhön, taisteluun. Wäinön äänen Suomi kuuli, tunsi tulen rinnassaan, Tunsi voiman hengessänsä, tunsi tarmon tahdossaan. Mut ei murru mielestänsä, vaikka muuta murtuiskin, Nimi sen, ku laulun löysi, nimi Elias Lönnrotin.
Walistuksen waikuttaja, rakendaja rauhan, riemun! maassa kaikki kansa-kunnat owat sinulle omaiset; sinä Suomea rakastat, ilahutat ihmisyyttä; sinä syöksit wainon hengen epäluulon erä-maihin muukalaistengin majoista.
Hirvien sarvissa keikkuu oravia, karhujen selässä istuu kärppiä, niitä on venheessäkin purjepuun oksilla ja Wäinön itsensä olkapäillä. Ilma on täynnä lintuja, toiset jo mustana pilvenä meren päällä menossa, toiset, muun muassa iso, komea kotka, lähtijän pään päällä levitetyin siivin leijailemassa.
Ajavi karettelevi, Matkojansa mittelevi, Noilla Väinön kankahilla, Ammoin raatuilla ahoilla. Neiti vastahan tulevi, Kautokenkä kaalelevi, Noilla Wäinön kankahilla, Ammoin raatuilla ahoilla. Poika tuhma Tuiretuisen, Lapsi kehjo Keiretyisen Hevoistaan piättelevi, Suutahan sovittelevi: "Tule neiti korjahani, Armas alle vilttiseni!"
Poika tuhma Tuiretuisen, Lapsi kehjo Kieretyisen Jo tuossa lepäelevi, Nuoren neitosen keralla, Käs' orosen ohjaksessa, Toinen neitosen nisoissa. Siinä neitosen kisaili, Tinarinnan riskaeli, Noilla Wäinön kankahilla, Ammoin raatuilla ahoilla. Niin neiti sanoiksi virkki, Sekä lausui ja kyseli: "Lienetkö sukua suurta, Isoa isän aloa?"