Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 16. heinäkuuta 2025
Jumalanpalveluksen loputtua ja virren viimeisten sävelten vaiettua, alkoi seurakunta lähteä pois; ani harvat ainoastaan jäivät kuuntelemaan pitkiä kuulutuksia huutokaupoista y.m., joita Robert luki saarnatuolista. Daniel ja Johanson seisoivat käytävällä, hattu kädessä ja kuuntelivat velvollisuuden mukaisesti, mutta kun kuulutus tuli liian pitkäksi, hiipivät hekin ulos kirkonmäelle.
Tunteet erinomaiset tällä hetkellä pitkin ruumistani käyvät päästä kantapäähän ylös alas. Tämä on hääilon esimakua. Haa! kuin Nummisuutarin Esko vihitään, niin silloinpa mailma päällensä mällistelee. Messuttaman ja laulettaman silloin pitää ja vihkimisen päätettyä alotan minä itse virren »Koko mailma iloit' mahtaa». Minun, täytyy itkeä.
yks joukko sinne, toinen tänne riensi, viritti itkien taas virren saman ja huudon, mikä sopivin ol' heille. Ja niinkuin äsken lähestyi taas mua nuo samat pyytäjät ja tarkkaavilta he näyttivät nyt mua kuuntelemaan. Kaks kertaa nähtyäni moisen kaipuun, ma virkoin: »Oi, te sielut, joilla varmuus on ikirauhan, milloin valjenneekin!
Eivätkö liikkuneetkin siellä tämän kamalan, viisikerroksisen, monen neliökilometrin laajuisen kuolonkaupungin ensimmäiset alku-asukkaat? Entä jos eksyisi tänne? Mitä jos nämä holvit äkkiä täyttyisivät hiljaisen, salaperäisen virren huminalla? Johannes juuri silloin säikähyttänyt kaikki alkamalla hiljakseen messuta jotakin säveltä kämmentorveensa.
Seuraavana Sunnuntai-aamuna oli musta ruumiskirstu kirkkomaan portilla, väkeä mustana ympärillä. Pappi ja lukkari tulivat, joka viimeksi mainittu alotti virren, neljä nuorta miestä tarttui liinoihin, joilla he kantoivat vainajan viimiseen lepokammioonsa; saattojoukko seurasi perässä. Pian oli toimitus päätetty ja niin oli Paavolan Lyyli kadonnut maailmasta.
Aurinko painui lännemmäs ja loi Säihkesoiluja pinnalle veen; Ja nuo väljät valkoaallot, Vuoksen painamat, Kuohui ja tursus kaukana tullen. Omituinen pauhina, kuiske ja viuhe, Ja nauru ja möyrinä, suhaus, huokaus, Taas väliin kuin viihdytys viehkeän virren.
Vieri ääni äidin virren, kyynelet enemmän vieri, läikkyi lämpö äidin lemmen, tahto taivaisten enemmän: lumet läksi, suot sulivat, nurmet nousivat nukalle, kiuru kimposi sinehen, lehti puuhun lempeähän, joka kattoi maammon kummun, missä lintunen levähti, kukahti käkösen kulta, huomentuulonen humahti. Tuo oli tarina maasta mainitusta, kukkivasta keskellä meren sinisen, alla täyden päiväntähden.
Meidän astuessamme erääseen luokkahuoneeseen, jossa par'aikaa oli kielitunti, antoi opettajatar-diakonissa lasten veisata virren. Jumalan kiitoksen ja ylistyksen kuuleminen pakanuuden ja kurjuuden keskellä tekee vaikutuksen, joka ei helposti haihdu.
Onhan kuningas viisaampi kuin kaikki hänen ajutanttinsa yhteensä. Huttunen. Vai niin hän sanoi! Jumala häntä siunatkoon, antakoon hänelle pitkän ijän! Oikein minun tekisi mieleni laulamaan yksi virren värssy. Susi. Jätetään nyt se! Juvakka. Ei sovi viinapullon ääressä jumalista laulaa. Huttunen. Jumalan viljaa se viinakin on. Roponen. Parempi minustakin on jättää se. Kipuna. Niin, niin! Roponen.
Toi on tarjonna poille, Jotka rohkeevat ruveta Vanhoillengin vastukseksi. Tässä vanha virren Seppä Näytti nyrkkiä kovinta Polki jalkaansa jalointa.
Päivän Sana
Muut Etsivät