Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 25. heinäkuuta 2025
GRANSKOG: Eikö totta? Ja sitäpaitse se oli suuri aate. Siihen sisältyvät kaikki muut: taide, elämä, isänmaa, ihmiskunta. KERTTU: Oletteko hyvä ja annatte minun päällysvaatteeni. Minua vilustaa. GRANSKOG: Vilustaako teitäkin? KERTTU: Niin. Eikö teitäkin? Täällä on niin kylmä. GRANSKOG: Minun on aina kylmä. KERTTU: Mistä me puhummekaan? GRANSKOG: Me puhuimme aatteista, joita minulla ei ole.
Mitään erikoista ei hän ole toivonutkaan siellä näkevänsä... Ei mitään, mitään erikoista ... katselipa muuallekin! Ei mitään uutta. Koivujen seisominen vedessä tuo Sakrikselle mieleen hänen märät jalkansa ... ja ponnistuksesta kuumennutta selkääkin alkaa jälleen vilustaa. Silloin lähtee hän hoipertelevin askelin tallustelemaan kotiinsa ... kylmään, yksinäiseen ja tuskallisen kolkkoon asuntoonsa.
Hänen tullessaan takaisin istuu Tommola kalpeana sänkynsä reunalla, hän heittäytyy vuoroin loikomaan, ja nousee jälleen, voivottelee: »Oih, minua vilustaa ... alkaa tuntua kuin horkka... Olisikohan sydän...? Eikö sinulla ole kamferttia? Jos se terva ... tukki ehkä huokoset? Mikä sen kirjan nimi oli, jossa enkeli kuoli, kun se kullattiin?
RUOTSILA. Ihmisiä on niin paljo, joilla onkin työnä vaan toisten ärsyttäminen keskinäiseen vihaan. Lempo vieköön, täällä tulee kylmä. Tuli on pesässä sammunut. RUOTSILA. Ja puutkin ovat loppuneet. LIND. Tämmöinen syksyinen yö vilustaa aika lailla. RUOTSILA. Eikä vartijakaan enää tänä yönä tule tänne. LIND. Kuulkaa, naapuri, minä olen hyvin nähnyt, mikä paperi se teillä tuo on!
Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä rohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen. Aluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä hiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma Kuplia tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä, liian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen.
D'Artagnan laskeutui alas hevosen selästä, heitti ohjakset Planchet'in käteen ja poistui nopeasti, mantteliinsa kääriytyneenä. Hyvä Jumala kuinka minua vilustaa! äännähti Planchet, sittenkuin hänen isäntänsä oli kadonnut näkyvistä; ja kun hänellä oli kiire lämmitteleimään, riensi hän kolkuttamaan erään talon portille, jolla oli kaikki kyläkapakan tuntomerkit.
Hän koetti tarttua tuoliin, mutta ponnistus oli liian suuri, hän vaipui raskaasti huoaten takaisin sänkyynsä ja virui hetkisen silmät kiinni ja sihisten hengittäen. Kornelia istuutui sängyn viereen. »Miten te nyt voitte?» hän kysyi. »Huonosti, huonosti. Minua vilustaa aina, vilustaa aina sydänjuuria myöten. No mutta mitäpä siitä. Sehän on elämän meno.
»Miksi jätitte minut yksin; vaikka tiesitte, että ne minua vainoovat?» »Herra Jumala ketkä?» Alma ei vastannut; hän alkoi selvitä. »Vilustaa», sanoi hän viimein. »Onko ihme, hyvä rouva, kun olette aivan märkänä hiestä. Lähtekää pian sänkyynne takaisin.» »Ei sänkyyn; Arvin haudalle minä tahdon. Kuka tulee auttamaan päälleni?» »Mutta jaksatteko te?»
"Tulen", vastasi hän sitte, "kunhan armolliset herrat vaan sallivat, että ensin autan isääni levolle, hän on sokea ja häntä yhä vilustaa". "Kenen kanssa puhut?" tiedusteli vanhus. "Täällä on Thimin ja Åbergin herrat", vastasi Torkel. "Thimin armollista herraa sanotaan mahdottoman väkeväksi", ilmoitti sokea. "Kiitetäänhän puuseppä Torkeliakin voimakkaaksi", sanoi Gyldenstjerna.
"En," vastasin minä, "te ette saaneetkaan kahta vertaa ruokavaroja." "Kuinka paljo saan?" kysyi hän levottomasti. "Puolet siitä mitä tässä on," vastasin minä. "Ja kuinka kauan se minulle riittää?" sanoi hän. Tämän kuultuansa hän taas otti puteliin lakkaristansa ja joi siitä. "Minua vilustaa niin, että luuni vapisee," sanoin minä.
Päivän Sana
Muut Etsivät