Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 21. heinäkuuta 2025
Etsi taiten rauhas hyväin luota, huima nuorna ole, viisas vanhuudessa. ja kun pääsi kallistuupi, ylistele ihmettä, mi loi sun ihmishahmoon jumalaiseen. Ihme ihmehistä suurin! Verner von Heidenstam Tuli peikon tyttären tyköä Tjalve, palas loikaten kotiin ja laumaansa etsi, mutta säikkyi ja putosi polvillensa.
Ester nojasi häneen luottavasti. Vernerin hengitys oli kuuma. Mutta keskustelu sujui huonosti. Katso minun töitäni, Verner! Ja Ester otti esille ison koruompeluksen, käänteli sitä Vernerin edessä selittäen hänelle, mitä oli jo ommeltu ja mitä oli vielä jälellä. Hän oikein innostui puhumaan. Verner ei vastannut hänen kysymyksiinsä, Verner ei kuullut hänen puhettansa, hän vain tuijotti Esteriin.
Olihan tosin Verner sitten jälleen pyytänyt anteeksi, mutta silläkö se oli hyvä. Ester oli koettanut sydämellisellä hellyydellä miestänsä parantaa, jo kolme vuotta hän oli koettanut yötä ja päivää. Turhaan. Viime vuotena se oli ollut ihan aina samanlaista temmellystä. Kunhan Ester olisi saanut lapsen. Sekin toive oli kokonaan turhaan rauennut.
Siinä Vernerin antamat kultaketjut, kello, sormus, rannerengas, solki... Hän oli rikas. Olen iloinen, että voin sinut huolettomana elättää; tämä on kaikki sinua varten ja sinun, oli Verner kerran sanonut näytellessään Valkaman kartanon rikkauksia. Ester rakasti Verneriä. Ei hän sitä oikein itsekään ymmärtänyt, mistä syystä. Pääasiahan oli, että rakasti, että osasi antaa vastarakkautta.
Hän pysähtyi, katsahti kuvaan ja hymähti: Vai aatelismies, sinäkin isä, hän itsekseen sanoi, pyörähti ympäri ja kulki rauhattomana huoneesta huoneeseen. Yhtä tyhjää oli kaikkialla. Kartanon toistakymmentä huonetta oli hyvin sisustettu, mutta niissä oli yksi ainoa asukas, kartanon perijä ja omistaja, nimismies Verner Arnold.
Kylmä talvinen ilma sieltä hohahti häntä vastaan. Hän siunasi säikähtyneenä ja kynttilä putosi hänen kädestään ja sammui. Verner, oletko täällä? hän huudahti. Ei kuulunut vastausta. Sano toki, sano! pyysi Ester. Pimeässä hän rupesi pelkäämään. Vihdoin hän löysi tulitikut miehensä kirjoituspöydältä ja sai valkean kynttilään. Hän lähestyi miehensä vuodetta. Se oli tyhjä.
Minä rakastan sinua, minulla on sinua aina ikävä, katkera kaiho täyttää rintani joka hetki, kun en sinua saa nähdä. Mikä sinua vaivaa? Ikävä, tuska, loppumaton tuska. Kuule, Ester, lähde nyt Valkamaan kanssani, lähde, olethan sinä minun, minun... Mutta punastuen vastasi Ester: En vielä, Verner. Sinun täytyy. Ester painoi päänsä Vernerin rintaa vasten ja alkoi nyyhkiä.
Hänen isänsä oli nainut Valkaman ainoan perijättären, kiusannut vaimonsa kuoliaaksi ja vihdoin muuttanut itsekin ikuiseen lepoon. Verner pääsi nimismieheksi kotipaikalleen ja asettui asumaan isolle tilalleen. Mutta elämä oli hänestä ikävää, yksitoikkoista, kiusallista. Edellisenä päivänä hän oli käynyt naapuripitäjän nimismiehen luona. Siellä kului yökin.
Ja siksi sinun on sulettava minulta ovi? Verner, anna minulle anteeksi, en sillä mitään pahaa tarkoittanut. Arnold katsoi kauvan vaimoonsa. Hänen silmissään oli taaskin tuo outo kiilto. Pyydätkö sinä anteeksi? Ester! Ja yhdellä nykäyksellä oli Ester Arnoldin sylissä. Hän vei hänet sänkyyn ja suuteli häntä tulisesti. Verner, minä olen niin kovin sairas, valitti Ester.
Sanat kuiskatut kuuli sisaret vaan: On suurin muistoni vieraanani, ja maiden ja merten takaa nyt ma tunnen, että viipynyt kaks kättä on siunaten hiuksillani. Koko kartano yössä nukkuvainen jo pimeni, yksin valvoen vain edessä ongelman ikuisen yhä istui kuihtunut, vanha nainen. Verner von Heidenstam Ihme ihmehistä suurin, tutkimattomin ja korkein!
Päivän Sana
Muut Etsivät