Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 9. heinäkuuta 2025
Me pyöräilimme nyt hiljaa, rinnatusten ja minä jo aloin: "Täällä Tohmajärvellä tulee niin ikävää, kun te, herra Ikonen, lähdette Helsinkiin." "Kuinka niin?" hymyili Petteri. Tekeydyin kaihoisaksi, loin katseeni alas ja vedin surullisesti: "Nii-iin... Muutoin vain." Nyt me vaikenimme. Petteri suli, lämpeni. Jo lausui hän ujostellen: "Kun neitikin tulisi Helsinkiin... Siellä olisi niin hauska."
Terve, vapaus! olimme me huutaa, mutta keltaisuuttamme salaten vaikenimme, sillä heti ymmärsimme miten on oltava, miten on ajateltava ollaksemme niinkuin vanha joki. Ei mitään vapauden riemuhuutoja! Päinvastoin: joen koko luonne on ylpeä tyytymättömyys rajoihin, uhkamielinen vaatimus saada itse määrätä juoksunsa.
Silloin loppui rohkeuteni, ja minä kirosin kärsimystä. Lazare sedän, joka oli hiljaa tullut ylös jäljestäni, täytyi viedä minut kartanolle jälleen. Hän tahtoi hajoittaa ajatuksiani ja puhui että viini tulisi olemaan erinomaista, mutta hän ei kuunnellut itsekään puhettaan. Väliin vaikenimme molemmat ja kuuntelimme tuskallisesti jotakin Babetin pitempää valitushuutoa.
Ummistin siinä silmäni ja haaveilin: "Kun saisi ihminen kuolla tämmöiseen autuuteen ... näin ihanan luonnon helmaan!" "Kyllä se olisi ihanaa", myönsi Petterikin. Ja taas me vaikenimme, nautimme muka luonnosta, sulimme kuin vaha päivän paisteessa, mutta hän vain ei jaksanut sanoa viimeistä sanaa.
Sitten me vaikenimme pitkäksi aikaa, ja tavan takaa, kun katselin sitä tyvenyyttä, joka vallitsi hänen järeällä, leveällä otsallansa, ja näin syvän kirkkauden hänen tummissa silmissään, tulin vielä varmemmaksi siitä, että: "Se luja kallio, johon tämä myrskyn heittelemä henki turvaa, on Totuus!"
Kun minä kerran toisensa perästä olin koettanut taivuttaa häntä, hyppäsi hän vihoissaan pystyyn ja vannoi kruununsa kautta, että se, joka vielä kerran uskaltaisi rukoilla armoa pettureille, heitettäisiin syvimpään vankilakomeroon. Silloin vaikenimme me kaikki. "Paitsi yhtä. Vain Atalarik, lapsi, ei säikähtänyt siitä. Hän itki ja rukoili ja riippui äidinisänsä polvissa kiinni." Camilla vapisi.
Sa meille suonet olet lihamme kurjan, siis se riistä myöskin! Ma tyynnyin, etten heitä murhettaisi; sen päivän, toisenkin me vaikenimme. Ah, kova maa, miks auennut et silloin? Pääsimme päivään neljänteen; nyt syöksyi jalkaini juureen pitkällensä Gaddo ja sanoi: 'Isä, etkö auta mua? Hän kuoli siihen.
Vihdoin huomasi Petteri tutun kukan tien vieressä, osotti sitä kenkänsä kärellä ja lausui sen latinalaisen nimen, ääntäen: "Chrysanthemum segetum." Minä siihenkin vain hymyilin. Petteri lisäsi hetken kuluttua: "Täällä Kuhavuorella kasvaakin joskus harvinaisiakin kasveja." Ja taas me vaikenimme. Molemmat koetimme astua edustavasti: minä sirosti, Petteri omalla tavallansa.
Ennen illallista ei kotiin-lähtöä ollut ajattelemistakaan, vasta kello yhdentoista aikaan istuimme jälleen vaunuissa. Erittäin kaunis ja leppeä oli keväinen yö. Armo nukahti pian, häntä tuuti vaunujen hiljainen liikunto ja meidän keskustelumme häntä nukutti. Vähitellen vaikenimme kaikin. Everstin muoto synkistyi.
Me vaikenimme molemmat. Kaukana Rhein'illä kulki savuten höyrylaiva. Me käänsimme katseemme sinnepäin. Miksi ette kerro? virkkoi Asja melkein kuiskaamalla. Miksi te tänään rupesitte nauramaan heti kuu näitte minun? kysyin minä. Sitä minä en itsekään tiedä. Usein minun tekee mieleni itkeä, mutta silloin minä nauran. Te ette saa arvostella minua ... sen mukaan, mitä teen.
Päivän Sana
Muut Etsivät