United States or Turks and Caicos Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta äkkiin taukoi hän, kirveensä kantoon iski, vihelteli hetken ja sitten rupesi hän kiroilemaan, kiroili ihmiset, maan ja taivaan; ja koska viimein hän vaikeni, niin äänetönnä hän seisoi tuijotellen maahan, ja niinpä hänen jätin. UNTO. Näin tekee hän työnsä; hävityspä aina käsialansa on. Täynnä on hän kiukkua, ja riehuu kuin kuohuisi sisällänsä palava koski.
Kaunis oli neitseen elämä, mutta kauniimpi vielä hänen kuolemansa, sillä varhain tuoni hänen temmai täältä. Ankaruus on täällä pysyväinen ainoastaan vähän aikaa. Kerran koska hän heinä-niitulla haravoitteli päivän kuumuudessa, tunsi hän, illan joutuessa, voimansa raukevan ja käsivartensa raskauntuvan. Otsa poltti, veri suonissa kiehui ja korvissa kaikuit vaisut kelloen äänet. Nyt heitti hän heinät silleensä, pisti haravansa maahan ja lähti kotja päin; käsi otsalla kulki hän pitkin nummea illan ikävyydessä. Mihenkä hän katsoi tarjoi luonto synkeyttä vaan, sillä mieltä käänteli elon ilta. Tultuansa kotja, viskasi hän kiireesti liinan päästänsä, riensi vuoteen lepoon ja nukkui, nukkui, herävyi ja nukkui taas; rinta nousi ja vaipui, posket poltit ja hiki helminä otsalta juoksi. Neitsy, ennen aina vaiti ja harva-sanainen, haasteli nyt lakkaamati, hourien kiivaasti. »Mun äitini, mun armaani! hän sanoi, umpele nyt minulle uusi hame, valkaise ja kirkasta se pellon kauniilla kedolla, kirkkaaksi niinkuin aurinkon terä. Pois minun lähteä täytyy, sillä kellon äänen kutsuvan kuulen. Se sointo kaikuu niinkuin viita tuulessa, ilta-tuulessa kaukainen viita.» Niin juttui hän, mutta murhe taloon tuli; isä murehti, äiti synkeellä mielellä hametta umpeli tyttärellensä ja itki, itkit myöskin kaikki palveljat. Eriika, hän ei itkennyt, vaan teki ahkerasti työtä kuoloon päin: rinta nousi ja vaipui, posket poltit ja hiki helminä otsalta juoksi. Niin meni viisi kirkasta kesä-päivää, meni viisi yötä ihanaa ja koska kerran lähestyi lauvantai ja sen aurinko länteen kallistui, niin välähteli neitseen katsanto. Hän nousi ylöös vuoteeltansa, virutti kasvonsa, puetti päällensä hameen, jonka hänen äitinsä oli valmistannut, ja antoi piikoen palmikoita tumpuran tukkansa. Hänen poskensa loimotit niinkuin tulen liekki, ja niinkuin tuli oli hänen puheenpartensa. Hän sanoi nyt tytöllen, kuin oli hänen kasvokumppaninsa: »Sisareni! sido kranssi mulle. Armahaani, juokse Saaroniin ja poimi helmaasi kukkaisia sieltä. Saaronin kukkaisia tahdon minä, sillä niiden lempee viileys mun ohaukseni polton sammuttaman pitää.» Tyttö meni korkeella itkulla pellon pientäseelle noukkimaan kukkaisia kranssiksi sairaalle. Kransin kauniin toi hän Saaronista ja painoi sen kuolevaisen päähän. Niinkuin seppelöitty morsiain istui Eriika jälleen vuoteellensa nojaen itsensä vasten äitinsä rintaa. Siinä, kallistunneella päällä, hän väsynneenä ja uneljasna hiljaa huokutteli, eikä hänen muotonsa enään osoittannut taistellusta vaan rauhaa. Tuonen herra, kerran anastaen elon linnan, taukoi ampumasta nuoliansa ja salli että ne harvat ja voimattomat henkivartiat kuin vielä löytyi jäljellä elon karnisonista, lähdit vapaasti uloos linnastansa. Vaiti oli äiti, vaiti isä, vaiti olit kaikki, jotka ympäri seisoit.