Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 17. toukokuuta 2025
Kantajat kulkivat hitaasti askel askeleelta soiton tahdissa. Kantotuolin ympärillä tunkeilivat suunnattomat kansanjoukot, jotka tahtoivat uuden piispansa siunausta. Silverius luki lakkaamatta siunauksia nyökäten päätään oikealle ja vasemmalle. Iso pappisaattue ja joukko keihäillä varustettuja palkkasotureita päättivät kulkueen. Kulkue pysähtyi keskelle toria.
Silloin soiton helinässä, tassutellen tasaisesti, kouri maata korven poika koveroilla kämmenillä, käyden taka-käpälöillä karhu aidalla kavahti. Silloin kannot ja kivetkin tepersivät tandereella, lehdet puissa liehuttivat, oikenivat oksat väärät, ruohot maassa riemastuivat, liikkui luondokin ilosta.» Miten kuulakan kirkkaat ovatkaan kaikki tässä esittämämme säkeet!
Sentähden ratsastin tänne yksinäni, ainoastaan yhden ratsupalvelijan seuraamana, sillä minulla ei ollut sydäntä nauraa kohtalolleni siitä syystä, että se on sinunkin kohtalosi. Viittaani verhoutuneena näin, kenenkään minua tuntematta, pitosi ja ilotulituksesi. Soiton pauhina ja tanssin riemu kirvelivät sydäntäni.
Lujasti mutta varovasti köytettynä köysillä, joiden ympärille oli pantu sammalia, etteivät solmut vaivaisi, vietiin karhu riemusaatossa ja soiton kaikuessa kuninkaankartanoon. Aurinko valaisi tätä iloista kulkuetta; silmiä huikaisi valkoinen lumi. Talonpoikaisnaisia ja lapsia juoksi maantielle näkemään tuon isoäänisesti riemuitsevan joukon kulkua.
Siellä Etäisen soiton soidess' eksytän Ma kalaa kultaeväistä; se koukkuun Käy niljanielustaan; sen vedän maalle, Ja aina silloin Antoniota muistan Ja sanon: »Haa, jo sain sun!» CHARMIANA. Hupaista, Kun veikall' ongitte, ja sukeltaja Antonion koukkuun pani suolakalan, Jonk' ylös sitten kiivaasti hän veti. CLEOPATRA. Niin, silloinhan oi, niitä aikoja!
Voi, jos oisi Väinämöinen, Ukko entinen elossa, Kyllä sitten kuulisitten, Saisitte kyllältä sanoja, Suomalaisen Suomen kieltä, Sekä soiton että laulun, Joka luonnon liikuttaapi, Kaikki veessäkin kalatkin, Kaikki metsän kiipiätkin, Yksin ilman lintusetkin.
Yhdesviidettä runo Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, sormiansa suorittavi, peukaloitansa pesevi. Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse hope'iselle mäelle, kultaiselle kunnahalle. Otti soiton sormillensa, käänti käyrän polvillensa, kantelen kätensä alle. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!"
Hänen päänsä oli kääntynyt taaksepäin, silmät puoleksi ummessa, ja hän näytti täydellisesti nauttivan soiton säveleistä ja tanssista. Ja hyvästipä se kävikin! Näytti siltä kuin olisi hän ikäänkuin lentäen liehunut läpi taivaan ja ilman koskaan siihen väsymättä.
"Kyllä sitä ei ole tuommoista kelloa isolle matkaa ei ainakaan näissä piirteissä... Aiwan myötäänsä korwat lummessa kihisee", sanoi suntio soiton loputtua. "Onpahan kuin tuossa... Ei minun ainakaan tarwitse tuon wuoksi korwiani tukkia", sanoi Tiitus. "Kuulitteko? Hän on häwytön ja kiero mies... Parjaa oman pitäjän kelloa ... onko mokomampaa kuultu?" sanoi suntio.
Ne olivat kai köyhiä mierolaisia auringon, soiton ja taiteen kotimaasta. Mutta mikä hioutunut vanha, korkea kulttuuri ilmenikään heidän esityksissään! Minkä äärettömän pitkän henkisen kehityksen taipaleen olikaan ihmiskunnan tunne-elämä kulkenut, ennenkuin ilon ja surun ensimmäisestä raakalaispurkauksesta oli tultu sen taiteelliseen tulkintaan tälläkään tavoin!
Päivän Sana
Muut Etsivät