United States or Finland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sitten tulin kuusikkoon, jonka korkeita puita niin usein olin muistanut Abbey kirkon pilarien keskellä, jossa Fede nyt kenties oli ja arveli mintähden minä en siellä ollut. Ensi kerran muistin Feden ja tämä saattoi mieleni niin kummallisen sekavaksi.
"Tieteitten harjoittajista kunnioitetaan enimmän niitä, jotka osaavat siihen määrään sekoitella ja sinne tänne viskellä luonnollista sanajärjestystä, että se, mikä itsestänsä on selvää ja ymmärrettävää, sen kautta muuttuu sameraksi ja sekavaksi. Nämä kutsutaan runoilijoiksi ja heidän sanasekoitustansa sanotaan runoksi.
Marttihan itse kävi meillä eilen puhumassa asiasta ja kyseli minulta minkälaisia kirjoja hänen pitäisi laittaa entisen vaimo vainajansa kuolin-pesän selvityksistä. Jopa jotakin! tämä asia käypi sekavaksi käskekääpäs Martti tänne!" puhui Pylkkönen kummastellen. "Martti ei ole kotona", valehteli Rehkonen! "Sepä oli paha!
Kuulijakunta oli kuunnellut Rosaa äänettömänä ja pysyi yhtä hiljaisena hänen lopetettuakin. Tämä oli harvinainen suosion-osoitus hirmuhallituksen kansan puolelta. Presidentti katsoi taakseen virkatovereihinsa, ja pudisti päätään epäilevästi. "Tämä naisvangin selitys tekee asian hyvin sekavaksi ja vaikeaksi", sanoi hän.
Toisella puolen yhtyvät laulut nykyisempiin lauluihin ja siinäki on raja usein tahtonut tulla sekavaksi. Mutta kuki tekee ja laatii työn ymmärrystänsä myöten parahiten ja niin olemma meki tehneet, emmekä pane tuota sikseenkään mielellemme, jos toisinaan olisi laulumaata joku osa muualle jäänyt, toisinaan raja tullut ylikäydyksi.
Ja sitten nuo uskonnolliset kokoukset, tuo pastori, jonka sanoja hän ei voinut unhoittaa, jonka kuvaa hän ei voinut karkoittaa mielestään, vaikka sydämmensä syvyydessä nimitti häntä Tartuffe'ksi. nuo sunnuntait, jolloin hän vasten tahtoansa ja päätöstänsä, viikko viikon perästä meni kirkkoon hienosti puetun maailmallisen yleisön kanssa kuulemaan muodissa olevan papin saarnoja ja halveksi itseään sentähden, ja viimein nuo omituiset ajatukset, nuo kauheat, selviämättömät kysymykset, jotka salamoiden tavoin milloin syttyivät, milloin sammuivat hänen sielussaan kaikki tämä oli omiansa tekemään hänen sieluelämänsä sekavaksi ja tyydyttämättömäksi.
Lüttichiläiset pakotettiin peräytymään, vihdoin pakenemaan, ja kun he nyt rupesivat tunkeilemaan niiden päälle, jotka olivat käsikahakassa Ranskan huovien kanssa, hämmentyi kaikki tyyni sekavaksi taistelevien, pakenevien sekä takaa-ajavien virraksi, joka vieri kaupungin valleille päin ja viimein itse kaupungin sisään, tuon leveän, varustuksettaman vallinruhjon kautta, josta lüttichiläiset olivat lähteneet rynnäkölleen.
Kuljeksien nopeasti edestakaisin pitkässä huoneessa, jonne kuuvalo pilkisti sisään hiljaisella huolestuneella tavallaan, alkoi hän tutkia omaa elämäänsä. Siten ei hän ollut koskaan ennen sitä tarkastanut. Jokaisessa ratkaisevassa kohdassa hän pysähtyi ja kysyi: Mitä Knut on tästä sanova? Hän meni kauvaksi takasinpäin ja oli vuoroin syyttäjänä, vuoroin puoltajana. Se tili, jonka hän äskettäin oli tehnyt asemastaan liikemiehenä, ei ollut mitään tämän rinnalla. Hän löysi valoisia kohtia, tekoja ja tunteita, joista hänellä oli kunniaa, ja hengitti keveämmin, kohotti päätään ja astui varmemmin. Mutta oli synkkiäkin muistoja. Oli tekoja, joiden täytyi tulla velkapuolelle, ja toisia epävarmoja, joista hän ei ollenkaan päässyt selville. Ilmestyi todistajia. Tuo musta mies, hänen entinen kumppaninsa Vik , oli ankarin. Hän uhkasi ja sanoi: »Menettelitkö sinä rehellisen miehen tavoin minua kohtaan?» Holt väistyi se oli raskas, kieltämätön velkakuorma. Kas, tuossa on kalpea, hento nainen, jonka silmissä on katse ja suunpielessä piirre, jotka kertovat, mikä hänet saattoi onnettomuuteen: omituinen tunne valtasi aina hänen mielikuvituksensa. Mitä hän sanoi: »Sinä valitsit minut turhamaisuudesta ja kostonhimosta. Sinä et minua rakastanut. Sinä pilkkasit minun 'hienoja tapojani', minun naisellista pelkoani, minun omantuntoni arkuutta ja kaikkea, joka oli minulle rakasta.» Hän riensi eteenpäin, julkiseen elämäänsä. Siinä oli valoisampaa, hän saattoi näyttää työtä yhteiseksi hyväksi, taistelua oikeuden puolesta, mikä oli hänen kunniansa. Ja kuitenkin: juuri tätä kunniaahan häneltä tahdottiin ryöstää! Niinhän se oli, löysihän hän paljon, joka ei sietäisi Knutin tuomiota, ja joka kerran kuin hän kohtasi näitä epäilyttäviä seikkoja, hän niin masentui. Laskut eivät näyttäneet pääsevän tasapainoon. Tuskissaan koetti hän muutamia pieniä kepposia. Hän kirjoitti kaikki velat hienoilla, melkein näkymättömillä kirjaimilla, jottei niitä ehkä huomattaisi; hän jätti muutamia pois, joita hän tahtoi luulotella itselleen arvottomiksi, vieläpä hän muutti muutamia velkapuolelta omaisuuspuolelle. Mutta hän alkoi taas epäillä, koko seikka kävi niin sekavaksi, hän ei lopulta enää saanut siitä selvää.
Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, suli yhteen sekavaksi, veren ja savupilvien täyttämäksi unelmaksi, josta laukausten ja kuolinvoihkausten keskeltä nousi esiin ainoastaan hirveä kysymys: Elätkö yhä vielä? Ja tällä kysymyksellä tervehti häntä ensiksi päivänvalo, kun hän kuukausimäärin kamppailtuaan elämän ja kuoleman vaiheilla jälleen palasi tajuntaansa.
Hänen oli vesi syössyt putouksesta ja lähimmistä koskista alas sekä pyöritellyt niin usein ympäri, että hänen päänsä vihdoin oli tullut sekavaksi. "Pidin kuitenkin lujasti kiinni kanootistani", kertoi hän, "ja raivosa virta vei minua alas, alas ja alituisesti alas, paikasta paikkaan.