Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. heinäkuuta 2025
Tuomas ei osannut siihen sanoa mitään, istui vain ajatuksiinsa vaipuneena. Ruvetaan nukkumaan, ehdotteli viimein vanhus. Kynttilä olikin palanut jo lopuilleen. Sen puhalsi Tuomas sammuksiin ja meni vuoteelleen, joka oli kamarin toisella seinämällä. Uni ei tahtonut tulla ensinkään silmiin. Hänellä oli ensi kerran tilaisuus ajatella elämän vakavampia asioita.
Hän oli syönyt nälkänsä sammuksiin ja lipaissut ojasta vettä kielellään. Ja ennenkuin oli tullut aamu, oli hän jo tottunut uuteen elämäänsä, päättänyt jäädä tänne, ja emo oli hänelle enää vain kaukainen muisto. Hän tarkasti varovasti seudun. Vähitellen kävi hän itselleen omat säännölliset polkunsa, joita myöten asteli tuumaakaan syrjään väistymättä.
Mutta loppuun hän pääsi; kevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa pehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja soiton säveliä tahdissa seuraten.
Vähän ajan perästä äiti kuului kiertävän lampun sammuksiin. Silloin Eerokin hiipi takaisin tilalleen ja veti peitteen huppuun päänsä yli. Häntä puistatti vilu, niin että hampaat kalisivat suussa. Mitä hän oikeastaan oli kuullut ja mitä hän nyt tiesi? Senkö, ettei äiti olisi tahtonut lapsia eikä isä liioin? Niinkö? Se isän äänen katkeruus, miten se häneen koski.
Nuotiolla puuttunut ei juttu, missä Hurtti vanhus istui vaan; usein kertoi sodan, rauhan tuttu yöhön myöhään muistojaan, tulta piippuun yhä peukaloi, sammuksiin jo taas sen tarinoi. »Kolmas Kustaa oli mies», hän kiitti, »Ryssänmaankin rouvaa ylpeää vastaan rynnisti, niin että riitti; aika toinen, toinen tää; kuninkaan ol' liekkiin tuttu tie, marskikin nyt liian hyvä lie.
Kun ei Liisa ollut sielläkään ollut, hän oli pistäytynyt vielä parin ravintolan ovelta vilkaisemaan ja palannut kotiin synkistyneenä ja suuttuneena. Pannut nukkumaan ja vääntänyt sähkön sammuksiin. Eikä hän ollut virkkanut Liisalle yhtään sanaa tämän vihdoin kotiin varovasti ilmestyessä. Eihän tämä käynyt! Tästähän täytyi joku loppu tulla.
Nyt teltta nostettiin jälleen ylös ja ruvettiin tavallisiin päivän-askareihin. Seuraavana päivänä muutettiin toiseen paikkaan, ja pian oli kaikki taas entisellään. Semmoinen on raittiin luonnon-ihmisen luonne: hänen surunsa niinkuin ilonsakin ovat vaan hetkisen-aikuiset. Molemmat ovat kovasti ylös leimahtavia tulia, jotka pian jälleen raukenevat sammuksiin.
Nelivuotias Matti, lapsukaisista keskimmäinen, ei välittänyt mistään mitään, jatkoi vaan yksinään tihkaustaan puikon kanssa. Aina sen sytytti ja puhasta töpähytti sammuksiin. Mutta usein aina puhaltaessa sattui menemään sylki puikon nenään, niin silloin silmänräpäyksessä sammui sekä liekehtivä tuli kuin myöskin kirkas hiili puikon nenästä aivan kypenettömään. Silloin ei tikusta lähtenytkään miellyttävää savusäiettä, vaan tupsahti vähäsen ympärille hajoavaa harmaata höyryä. Silloin Matti kiireimmän kautta joudutti puikkonsa nenän uuniin hiiloksen rinteeseen ja pulleaposkisena tyytyväisesti odotti, kunnes puikon nenään kilmahti taas näppärästi liemuileva tuli. Sattuipa kerran sammutus onnistumaan hyvin, ja vakavasti, ihan silmiään räpäyttämättä Matti piti puikkoaan ja mielihyvällä suurilla silmillään seurasi sitä korkeuteen pyrkivää juovikasta savusuonta, joka vasta noin kyynärän korkuisella alkoi hajota ja lientyä pieneksi leijailevaksi sinertäväksi pilveksi. Sattuipa pilvi kallistumaan äidin puoleen. Silloin äiti tietämättään hengitti sieramiinsa sen pilven kitkerää savua.
"Se ei yhtään estä kuin meno kerran on niin mieluinen kuin luulen tämän teille olewan. Mutta nyt kuulen sydän=yön kellon tornissa jo lyöwän. Aika on lähteä. Seuratkaa minua, mutta parikymmentä, muistakaa se, parikymmentä askelta lähempänä." Näin sanottuaan hän puhalsi kynttelin sammuksiin ja kääntyi oween päin. Yrjö seurasi häntä, wawisten pelosta ja toiwosta.
Ei John enää kääntynyt häneen päin, laskeutui vaan vuoteelle. Ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Siinä hän nyt oli, niin likellä ja kumminkin samalla niin kaukana. Alma kuunteli hänen hengitystään, seurasi pienintäkin liikettä. »John», kuiskasi hän mielessään. Anna minulle anteeksi, olenhan sinun omasi. Rakastanhan sinua koko sielullani. Anna anteeksi!
Päivän Sana
Muut Etsivät