Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. heinäkuuta 2025
Kun oli joku pitkä parlamentin-keskustelu ja minun täytyi jäädä pois hyvin myöhäiseen, tuntui minusta kotimatkalla ihmeelliseltä ajatella, että Dora oli kotona! Oli ensiksi niin kummallista, kun hän hiljalleen tuli alas puhumaan kanssani sillä aikaa, kuin söin illallistani. Oli niin outoa taatusti tietää, että hän pani hiuksensa paperruksiin. Oikein hämmästytti nähdä hänen tekevän sitä!
"Sitten söin itse ulkona ja näin, että tuli yhä vain lisää väkeä; enkä nähnyt ketään siitä joukosta, jossa minä olin tullut. Pidin varani, nousin hevosen selkään ja ratsastin takaisin, eikä kukaan vastaantulijoista piitannut minusta.
Heittäydyin maahan pitkäkseni, sillä olin melkein tunnotonna tuskasta ja väsymyksestä. Siten makasin seuraavaan aamuun saakka. Heräsin vasta kun aurinko jo oli korkealla taivaalla. Nousin ylös ja koetin kävellä, mutta jalkani olivat niin turvoksissa, että vain vaivoin pääsin liikkumaan. Siitä huolimatta laahauduin eteenpäin, söin hedelmiä ja join vettä lähteestä ja elin siten jonkun päivän.
Tämä on leiriruokaa, herra de Laval, vaan te saatte antaa anteeksi." Minä puolestani söin kotletteja ja sallatia erinomaisella ruokahalulla, vaan parasta minusta oli kuulla seuralaisteni puhetta, sillä minä olin tavattoman utelias kuulemaan kaikkea, mikä koski tuota ihmeellistä miestä, joka neronsa kautta oli niin nopeasti kohonnut tähän maailmaa hallitsevaan asemaan.
Kun lusikallinen oli suuhun kadonnut, panin sinne yhä lisää. »Anna, anna, anna!» itki Heikki sängyssään. Hänkin tahtoi kupista. Menin ja annoin hänellekin. Mutta hän otti vaan pari lusikallista. Kupin pohjalle jäi vielä vähäsen. Sen söin itse. Myöhään illalla tuli isäntä ja emäntä kotiin. Heikki odotti tuomisia ja valitti hiljaa sängyssään. Isäntä pani sänkyyn markkinarinkilän.
»En minä suonutkaan heille sijaa, serkku kulta», vastasi kuningas. »Säälistä tosin soin heille salaa hiukan aikaa apua, mutta lähetin heidät niin pian kuin mahdollista kunnon piispa vainajan, teidän liittolaisenne huostaan, sillä hänen Jumala suokoon hänen sielullensa autuuden oli helpompi kuin minun tai jonkun muun maallikkohallitsijan, antaa pakolaisille suojaa ja samalla kehottaa heitä täyttämään velvollisuutensa sitä liittolaishallitsijaa kohtaan, jonka alueelta he olivat paenneet.
Sitten hän alkoi kertoa: "Tietäkää, hyvät ystävät, isäni oli rikas kauppias, mutta hän kuoli minun nuorena ollessani ja jätti minulle suunnattomia rikkauksia, tiluksia, puhdasta rahaa ja kallisarvoisia tavaroita. Minä elin iloisessa seurassa, söin ja join ja luulin tuota elämää ikuisesti kestävän.
Viimeinkin nousi vieras, lausui jäähyväiset ja ratsasti hevosillansa polkua myöten metsän lävitse Römyreen päin ja tuvassa oli hiljaisuus. "Tahdotko syödä, Olli?" kysyi äiti ja vei puuroa pöydälle. "Tule ja syö!" "En, kiitoksia, äiti; minun ei ole nälkä," vastasi poika. "Koska olet viimeiseksi syönyt?" "Syönytkö? ... niin tänään varhain ... aamulla varhain, niin, ihan varmaan söin silloin!"
Amalia katseli syöntini laatua ja sanoi: Syö sieniä myöskin, maista edes! Minä en uskaltanut olla maistamatta, vaan otin sienen käteeni ja söin. Mutta sepä ei hullummalle maistanutkaan. Söin yhden, söin kaksi, jopa kahdeksan kappaletta niitä söin, ja kehuen sieniä makuisiksi lakkasin syömästä. Kiitoksia paljon ruoan edestä! sanoin siirtyen pois pöydän luota. Niin, kiitos kiittämästäsi!
Tunteitaan omistani arvaten, Jotk' etsi paikkaa, miss' ei ihmist' ollut, Kosk' itse olin itselleni liikaa, Ma noudin mieltäni, soin saman hälle, Näin ehdoin karttain ehdoin karttavaa. MONTAGUE. Jo monin aamuin hänen siellä nähtiin Lisäävän kyynelillään kastett' aamun Ja paisuttavan pilvet huokauksillaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät