Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. heinäkuuta 2025
Olenhan kuolemattoman povella: eiväthän ihmiset kuole eiväthän kukkaset ku-kui-h-du! Niin huokasi Sinivuokko ja painoi päänsä immen povelle. Kasvoi kielo kaunokainen metsän siro siimeksessä.
Tuota en suuresti surisi, suren huolta suurempata, koska koppoi neien nuoren Simo Hurtta, huono miesi, itketti ihalat silmät hukan-hurja-silmillänsä, puikutti punaiset posket karhun-karva-poskillansa, sorteli soreat hapset kotkan-kouru-kynsillänsä, riudutti ripeät rinnat kyyn on kylmällä povella.
Hän näytti lepäävän isänsä povella, ikäänkuin se, jok'ei mitään enää pyydä.
Huulillaan hymyily, joka oli lainattu pieniltä lemmettäriltä, ja poskillaan puna, joka taas oli toilettipöydän lainaa, tuli Anna Jolanta vierastaan vastaan, ojentaen hänelle kätensä. Mustalaisnaisen uhkeata vartaloa verhosi nyt valkoinen silkkileninki, jonka päällä aaltosi pöyheä silkkiharsokudos runsaine pitseineen povella ja käsivarsilla.
Taas käännyin niitä katsomasta, loinpa katseeni toista taivaankantta kohti, otava josta kadonnut jo oli: Näin vierelläni ukon yksinäisen, niin arvokkaan, niin kunnioitettavan kuin isä lapsellensa lienee kukaan. Partansa pitkä oli, harmahtava, ja yhden-näköinen kuin tukka, joka povella heilui kaksijakoisena.
Mylady, joka oli noussut seisovilleen, heittäytyi kiiruusti takaisin nojatuoliinsa, kasvot pois päin, hiukset irrallaan, toinen käsi povella, toinen riipuksissa. Telkeet työnnettiin auki, ovi narisi saranoissaan, askeleita kuului huoneessa; ne lähestyivät. Asettakaa pöytä tuonne, sanoi ääni, jonka vanki tunsi Felton'in ääneksi. Käsky täytettiin.
Eipä mene mielestäni, Eikä muistosta murene, Armias ihana aika, Jona lauloin ollen lassa, Pikku piikana visersin, Ilolla ihanan linnun, Leipojaisen leikitsevän, Tuolla pilvien povella, Vapaana, vaivatonna. Vapaa vaivoista poveni, Tuuvin ennen tuulen lailla, Kiiätin kipunan lailla, Lennin lehtenä lehossa, Perhosena pyörtänöillä; Mehun maistelin makian Kukan kultaisen kupista, Hopealta hohtavaisen.
MARJATTA: Tuosta tunnet poikueni: juur' hetkellä syntymisen tähti taivaasta putosi päälle kurjan kuopukseni. Siitä on povella poian niinkuin merkki polttoraudan. KUUTAR: Tunnen, tunnen kuopuksesi. Hänpä on minutkin tehnyt näiden ilmojen iloille, näille tanhutanterille. Nyt on suossa suonivyöstä käy, etsi! Enemmän vasta.
Mutta kerran taasen tuuli äkisti pohjoseen kääntyi, sieltä liehtoi hän tuimasti pitkän kesäpäivän, kunnes hän illan tullessa vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta niin äänetön ja kylmä oli yö, ja pellon povella makasi harmaa halla, hengittäen kuoloa kylmää. Varhain seuraavana aamuna astuivat veljekset pirtistänsä ulos ja katselivat kauhistuen hävitystä vainiolla.
Tyttäreni; minun kauniit tyttäreni! Minulla ei ole yhtään tytärtä enää. Minulla oli vielä yksi, ja hänet kadotin, kun hän aikoi morsiusvuoteeseen. Ei ollut tilaa kahdelle. Oih, niin on siis käynyt! Herran kosto on minua kohdannut. Näettekö hänet? Katsokaa! Tuolla on kuningas. Hän on Inger Gyldenlöven poika! Minä tunnen hänet kruunusta ja Sten Sturen sormuksesta, joka hänellä on povella.
Päivän Sana
Muut Etsivät