Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 30. kesäkuuta 2025
Sisarukset arvelivat: «kyllä hän kohta tulee!» mutta kun aika kului, rupesivat he etsimään häntä. Kandidaatti tuli heille avuksi, ja Elise myöskin. Palattiin metsänjumalan luolaan, huudettiin ja etsittiin; kaikki turhaan. Petrea ei ollut missään tavattavissa ja pian hakijain levottomuus muuttui oikeaksi tuskaksi. Menkäämme nyt omin neuvoin etsimään Petreaa.
Ja kirjasi! Sen me lähetämme ulos maailmaan, ja se voittaa kyllä kerran suosiota sekin!» Suloiset äänet! te jotka olette kotoisin onnellisista kodeista, kuinka suuria suruja te osaattekaan lievittää! Petrea tunsi niiden parantavan voiman. Hän vuodatti rakkauden ja kiitollisuuden kyyneleitä. Tuntia myöhemmin hän osaksi tyyntyneenä seisoi ikkunassa katsellen katuliikettä.
Petrea puolestansa vuodatti niin katkeria kyyneleitä ajattelemattomuutensa ja äidille ja sisaruksille saattamansa surun tähden, että Elisen jo täytyi lohduttaa ja rohkaista hänen mieltänsä. Putoamisestansa risukasaan Petrea ei tietänyt kertoa muuta kuin että hänen päätään huimasi, eikä hän voinut nousta, vaan nukkui siihen ja näki unta metsänjumalasta.
«Ken puhuu?» huudahti Petrea hämmästyneenä. Vielä he vaihtoivat muutamia sanoja ja äkkiä kuului nimet Petrea! Jacobi! Louise! riemuiten kolmesta suusta, ja Petrea, Louise ja Jacobi syleilivät toisiaan innokkaasti. «Täti Petrea! Petrea täti!» riemuitsi kahdeksan poikaa hänen ympärillänsä.
«No niin, sitten menen astumalla, jos en voi astua, niin voin ryömiä; mutta perille minun pitää päästä!» huudahti Petrea päättäväisesti. «Sekö teidän luja päätöksenne?» «Luja ja järkähtämätön sekä viimeinen!» «No, sittenhän minä saan ryömiä mukana!» lausui assessori hymyillen, «ellei muun vuoksi, niin ainakin nähdäkseni miten se käy päinsä.
Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta mestaroida käytöstäni enkä minä aio kärsiä että...» «Minun mielipiteeni on», huusi Petrea kiihkeästi, «että kun äiti ei mitään sano Saaralle, niin ei ole kellään muullakaan oikeutta...» «Vaiti, Petrea kulta! Sinä olet ymmärtämätön ja sokea Saaran...»
Silloin hänen oli tapana puoliksi leikillä puoliksi totta tarkoittaen lausua siskoille: «Saatte nähdä että kyllä minä vielä kohoan!» Mimmoiseksi tuo kohoaminen muodostuisi, sitä ei kukaan käsittänyt, Petrea itse vähimmin. Hän loi silmänsä moneen ihanneaurinkoon ja milloin toinen, milloin toinen veti hänet puoleensa.
«Oi, minä laitan kuntoon vanhan harsoleninkini; katsos, minä pidätän vaan itselleni vähäisen rahoja sen nauhoja varten. Sillä tavalla se kyllä kelpaa ja samapa se minkä näköinen minä olen. Ole sinä vaan tyytyväinen, Saara, ja tee niin kuin pyydän.» «Mutta voinko? En, Petrea, se koskee minuun! Sekin vähä on sinun kaikkesi!... Eikä se sittenkään riitä...!» «Oi, kyllä, anna sen riittää, anna.
Mutta siitä huolimatta kunnioitettiin Louisea suuresti kaupungin kauppapuodeissa ja häntä palveltiin ahkerasti ja kunnioittavasti, kun sitävastoin pikku Petrea, joka ei milloinkaan tinkinyt ja aina osti mitä ensiksi hänen eteensä työnnettiin, nimittäin jos hän kävi yksin puodeissa ei ensinkään saanut kohteliaisuutta osakseen, vaan aina sai sekä huonoa että kallista tavaraa.
Hän katseli sanaakaan virkkamatta valkoista silkkivaatetta, sinistä utuharsoa tunikkaa varten ja hiusten koristeeksi hankittuja kauniita keltaruusuja ja valkoisia astereita y. m. kaunista, jota kaikkea Saara vähän turhamaisuudensekaisella ylpeydellä levitti nähtäväksi. «Mitä sinä olet ostanut, Petrea?» kysyi Louise, «näytäppäs sinäkin ostoksesi!»
Päivän Sana
Muut Etsivät