United States or Morocco ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Mummo, mikä on Herran Jumalan?" kysyi lapsi. "Kosto, lapseni, kosto." "Kosto", toisti tyttönen, eikä oikeen näkynyt vielä ymmärtävän, mikä se oikeastaan on, tuo kosto, mutta syvälle lapsen mieleen lienevät kumminkin mummon sanat painuneen, sillä huomenna vielä, kulkiessani etehisen kautta, kuulin tyttösen, kivillä leikkiessään, puhelevan itsekseen: "Kosto on Herran Jumalan".
Hän ei kuitenkaan tietänyt, millä muulla tavalla hänen olisi tullut menetellä. Mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka niin heikko olento kestäisi näitä kaikkia. Hän kiirehti saattamaan asiata päätökseen. "Voi", huudahti hän, kiertäen käsivartensa imettäjän vanhan painuneen ruumiin ympärille, "mitä minun tulee sanoa? Rohkaise mieltäsi. Kerronko minä sinulle kaikki? Eikö ilo tappane sinua?"
Huomaamatta laskivat kivityömiehet taasen muutamia soihtuja tuleen. Tuuli oli lakannut humisemasta pinjojen latvoissa, liekki nousi tyynesti, siroina kielinä kirkasta taivasta kohti, jolla tähdet tuikkivat. Päästyään Kristuksen kuolemaan asti, puhui vanhus yksinomaan Herrastaan. Henkeä pidätellen kuunteli joukko, ja hiljaisuus oli niin täydellinen, että olisi saattanut kuulla sydänten sykinnän. Tuo mies oli nähnyt kaikki omin silmin! Joka hetki näkyi niin painuneen hänen muistiinsa, ettei hänen tarvinnut kuin sulkea silmänsä nähdäkseen kaikki uudelleen. Hän kertoi, että Golgatalta palattua hän ja Johannes olivat istuneet huoneessa kaksi päivää, syömättä, juomatta, surussa, murheessa, ahdistuksessa ja epäilyksessä. Pää käsien varassa olivat he istuneet ja ajatelleet, että Herra oli kuollut. Raskasta se oli ollut, kovin raskasta! Jo oli koittanut kolmas päivä ja jo oli päivän valo valaissut muureja, mutta yhä he vain Johanneksen kanssa olivat istuneet seinustalla neuvottomina ja toivottomina. Vihdoin olivat he menneet uneen (sillä kuoleman edellinenkin yö oli kulunut heiltä unettomana).
Muistelipa vielä entistä morsiantansa, josta ei tiennyt, vieläkö se häntä odotteli vai oli jo toiselle mennyt. Muisteli vanhaa, hajonnutta kotiansa. Jo taaton aikana, kun metsän riista kiellettiin, oli isä kertonut kovien aikain tulleen sillekin kulmalle ja laulamasta laulumiestenkin herenneen tai idän maille painuneen.
Ja niinkuin kevätpäivä noustuansa Maan kaiken täyttää siunauksellaan Ja salot, salmet laskee kahleistansa Ja kukkaseppeleillä kiehtoo maan, Niin valtiaankin rakkaus, mahti kansat Pimeestä päästi, laukoi orjain ansat. Nyt miljonat, jotk' ennen iestä kantoi, Vapaina nosti päänsä painuneen. Ja vapaus se ihmis-arvon antoi Kuin kevät elonmerkin kukkaseen.
Ahdistavan alhaalle tuntuu taivaan katto painuneen. Sen tasaisen harmaa laki näyttää läpitunkemattoman paksulta ja kuitenkin siitä lakkaamatta tihkuu pienen pieniä pisaroita, jotka huolimatta pienuudestaan kykenevät kastamaan kulkijan läpimäräksi. Samanlaista kuin on kaduilla ja teillä, samanlaista on metsässä. Sekin itkee.
He näkivät sen poimuisten ärisevien huulien kurtut ja oksalta heitä kohti kurkottavan alas painuneen pään. Tämä kuva syöpyi moniaan sydäntä kouristavan sekunnin kuluessa heidän karkeihin aivoihinsa; korisevalla parkauksella, joka pääsi kummankin kurkusta kuin yksi ääni, kumpikin hyppäsi syrjään kuin jänis, ja sitten hurjaa laukkaa polkua pitkin pois juoksemaan.
Hän oli tähän asti ollut waan raiwoinen nuorukainen, yksi niitä, joille jokainen nainen on paljas leikkikalu, jonka seurassa woi wiettää jonkun työttömän hetken, mutta jonka yhtä helposti woi unohtaa. Ensi kerran hän tunsi naisen kuwan painuneen sydämmeensä. Mikään naisen silmä ei ollut niin liikuttanut hänen olentoansa kuin katsahdus Luisan ruskean synkeään silmään.
Leikata rotistimme kuin kilpaa koko pitkän pitusen lauvantai päivän, että yksi jurmitus kuului ryömylleen painuneen rukiin rinteestä. Maanantaina puolisten edellä Pekka pijoustaan nostaissaan leikkuuksen rinteestä ilosesti sanoi, kun huomasi peijaismiesten kekkasevat päät vilkkuvan rukiin yli: »Nyt se tuo joutilaan valtakunta kotiutuu. Nyt se on mennyt suusta, vaan ei mielestä.
Hänen elämänlankaansa kehrätessään lienevät kohtalon korkeat jumalattaret kerrankin vallattomina kisailleet, koskapa lanka tuntui paikoin liian hienoksi ujuneen, paikoin painuneen solmuille ja sykkyröille. Niin ainakin minä ajattelin. Ja nuo hienonnukset, solmut ja sykkyrät ne minun piti saada tietää. Siihen olinkin ollut aivan pääsemäisilläni, mutta hän nyt noin äkkiä luiskahti käsistäni.