Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 28. kesäkuuta 2025
»Iltaa stig in, var så go'!» hymyili nuori, miltei hienosti puettu tyttö veitikkamaisesti Olavia vastaan. Eteiseen, siitä pieneen salintapaiseen. Väkevä hajuveden tuoksu lemahtaa vastaan, huumaavana ja Olavin levotonta mieltä tyynnyttävänä. »Istukaa! Mutta miksikäs te noin totinen olette? Henttuko jätti... rukkaset antoi, vai?»
Neiti Liina oli Olavin mielestä pirteä tyttö, sillä oli jotenkin hauskoja käänteitä puheissaan, se kärsi itselleen puhuttavan jotenkin vapaasti ja piti väittelyissä jotenkin rivakasti puoliaan. Olavi oli sentähden hetkellisesti kuvitettu hänen seurastaan, kun sai tilaisuuden taas pitkästä ajasta päästää itseään vähän valloilleen.
Hän tyyntyi, katsellen pitkän aikaa tutkivasti Olavin kasvoihin. »Sanotko minulle yhden asian?» pyysi hän tuokion kuluttua. »Onko muitakin käynyt sinun luonasi..? On, minä näen sen silmistäsi! Niin, ei kukaan voi sinua unohtaa, jonka kanssa sinä olet kerran ollut. Kun sinä olisit ollut niinkuin ne toiset sellaisten luo ei kellään ole mitään asiaa.
Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ääni petti hän tunsi kuinka Olavin polvet värisivät hänen rintaansa vasten. »Hyvin sinä kerroit», sanoi nuori mies tukehtuneella äänellä. »Mutta se loppu oli niin kamala.» »Ei, ei se kamala ollut, vaan ihana! Ei tyttö muuta halunnutkaan, vaan kuoli hymy huulillaan, niinkuin ainoastaan onnelliset kuolevat.
Hän oli levoton eikä nähtävästi päässyt illallisen jälkeen oikeaan mielentilaansa. Mitä te ajattelette? kysyi hän Olavilta äänettömyyttä rikkoakseen. En mitään erityistä ... kuinka niin? Entä te? Ellillä oli kuitenkin ehdotus, joka Olavin mielestä tuli erittäin sopivasti ja johon hän heti ihastui.
Sinun hyväilyjäsi minä olen muistanut, kun heidän rosvonkäsivartensa ovat minua koskettaneet, sinun kanssasi minä olen hairahtunut ja syntiä tehnyt!» Tuskanhiki helmeili Olavin otsalla niinkuin ensin olisi ruoskittu, nyt teilattaisiin. »Ymmärrän, ymmärrän!» olisi hän tahtonut huutaa. »Nyt minä ymmärrän jo vaikka mitä!» Mutta hän ei saanut sanaakaan esiin.
»Minä tiedän missä äitisi kävi yöllä. Ettet sinä häpeäkkään!» Olavin pää painui alas. »Sietäisit korvillesi, äläkä ole kovin varma ettet vielä saakkin!» Olavi ei uskaltanut nostaa katsettaan, mutta tunsi äänestä että isä oli kiihtymään päin. »Mitä sinä oikein aijot?» jyrähti taasen peräpenkiltä. »Ruveta piijoille lapsia laittamaan vai?»
Olavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään seisoi syvä, avonainen, sininen katse Metsänneito! Se katse oli tyyni ja rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain muutakin, joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä syylliseksi ja kavahti kalpeaksi kuin palttina.
Ja kesän aikana, sanoi hän, tulee useinkin niin valoisia, keveitä, iloisia ajatuksia, ettei itseään tunne. Hän nauroi, pani pois Olavin paperossikotelon, jota hän oli sormiellut, aukoillut ja taas sulkenut ja tarttui työhönsä. Saanko sakseni? Kiitos!
Tuleeko hän teidän mukaanne? Meillähän on huomenna kesäkinkerit. Elli oli aivan unohtanut sen. Nythän ne näet alkavat ja niitä kestää useampia viikkoja. Hänen miehensä tulee siis olemaan poissa ja he Olavin kanssa kahden kesken? Hän säpsähti sitä uutista, ei tiennyt oikein, millä lailla hän ottaisi sen vastaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät