Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 26. lokakuuta 2025
Merikin on käynyt vanhemman näköiseksi; hiljainen suru on kuin syksy vihannassa lehdossa; se ei murra, ei kuoleta, mutta se saapi vaalistumaan tuoreet lehdet elämän puussa. Merin katse on täynnä rauhaa ja nöyryyttä.
Se olikin Merin salaisin toivo. Hän tahtoi tuolta vieraalta, joka oli ollut niin lähellä kuningasta, kuulla jotakin hänestä, tuosta suuresta ja unhottumattomasta, jonka muisto säteili hänen edessään ylimaailmallisessa loistossaan.
Kevätpäivän paiste tuntuu jo lumessa, räystäät tippuvat päivän puolella, hanki kantaa mäkien pohjoisilla rinteillä ja upottaa eteläisillä. Aaron Perttilä on äskettäin tullut kirkosta kaiken väkensä kanssa; hänen harmaa päänsä kumartuu jo maata kohden ja hän nojaa Merin käsivarteen.
Regina hypähti ylös, purskahti itkemään, sulki Merin syliinsä ja suuteli häntä.
Vanhan Perttilän kulmat rypistyivät oudosti, puhe oli koskenut hellään paikkaan, ja hän katseli arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuuntelevan riihen takana. Kuka puhuu Merin lapsesta? sanoi hän kuiskaten.
Olen sinun vanha ystäväsi Perttilä, olet palkinnut minut moninkertaisesti siitä, että Kuitian Klaus-herran sotamiehenä autoin sinut pakoon Ilmajoella; minä en voi koskaan pettää sinua. Mutta minä rakastan lapsiasi kuin omiani, vielä enemmänkin kuin omiani. En voi sietää, että saatat pojan onnettomaksi; ja entä Merin sitten ... onko sinulla isän tunteita, Perttilä? Mitenkä kohtelet lastasi?
Isä, kuiskasi Meri lempeästi toruvalla äänellä. Ole laupias niinkuin taivaallinen isämme laupias on ja sulkee syliinsä kadotetut lapsensa. Ja jos poikasi koskaan palajaa ... alkoi Larsson samalla tavalla. Pitäkää suunne kiinni ja antakaa minun olla! vastasi hän äreästi. Minulla ei ole enää poikaa ... joka katuvaisena lankeaa jalkojeni juureen, lisäsi hän, kun näki Merin silmien kyyneltyvän.
Hänen takanaan istuu osa lukuisasta palvelusväestä, ja näiden tulenliekin valaisemien olentojen lisäksi näemme lattialla kehräävän harmaan kissan ja suuren, paksuvillaisen kartanokoiran, joka käärynä makaa Merin jalkojen juuressa ja näyttää olevan tyytyväinen siitä, että saa olla emäntänsä jalkajakkarana.
Ne kertovat jotakin toista kuin sulolaulut ja laulajan aatteet, ne pesevät pois sävelpuuderin ja näyttävät värjätyt vaatteet. Mut yksi on väri, mi seisovi, jota pestä ei tuhansin merin: Mitä koskaan on kaunista kirjoitettu, jota kirjoitettu ei verin? Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin vaan olla se voi, joll' on vaan yksi aatos ja yksi sävel, mi soi.
Tuo näin monenlaisista aineksista, varjoista ja valopuolista koottu perhe istuu nyt suuressa tuvassa lukuisan palvelusväen ympäröimänä, ja vanha Larsson koettaa vielä, ollen salaisessa liitossa Merin kanssa, herättää ankaran talonpoikaiskuninkaan mielessä lempeämpiä tunteita Berteliä kohtaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät