Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 23. kesäkuuta 2025
Rikas tapaa aina itseään rikkaampia, kuuluisan kunniaa pimentää aina suurempi kunnia, mahtavan kanssa kilpailee mahtavampi... Mutta voiko itse Caesar, voivatko itse jumalat saavuttaa suurempaa rikkautta, suurempaa onnea kuin tavallinen kuolevainen, kun hänen povellaan kohoilee rakastetun povi tai kun hän suutelee lemmittynsä huulia... Ei, juuri rakkaus tekee meidät yhdenarvoisiksi jumalten kanssa, oi Lygia!"
Sillä ottihan tämä mies osaa kaikkiin rikoksiin, joiden loassa pakanamaailma rypi ja jotka huusivat Jumalan kostoa. Hänen puhuessaan oli Lygia pusertunut yhä likemmäksi apostolia, ikäänkuin hän häneltä olisi toivonut turvaa ja edes hiukan lohdutusta. Kun apostoli oli kuullut Crispuksen kertomuksen loppuun, kumartui hän neidon puoleen ja laski vanhan, ryppyisen kätensä hänen päälaelleen.
"Säälin!" vastasi kreikatar synkästi. Ja taasen hän alkoi astella, väännellen käsiään ikäänkuin tuskissaan, kasvoissa neuvoton ilme. Mutta Lygia jatkoi arasti kyselyään: "Rakastatko häntä, Acte?" "Rakastan..." Hetkisen perästä hän lisäsi: "Minä olenkin ainoa, joka häntä rakastan."
Nyt lepäsi hänen rinnallaan Vinitius, väkevänä, rakastuneena ja hurmaantuneena. Lygia tunsi, että hänestä henki ikäänkuin tuli, ja häntä sekä hävetti että huumasi. Hänet valtasi jonkinlainen suloinen voimattomuus, jonkinlainen pyörrytys, joka sai hänet unohtamaan kaikki ja vaipumaan ikäänkuin horroksiin. Mutta hänenkin likeisyytensä rupesi vaikuttamaan Marcukseen.
Lygia loi häneen silmänsä, joiden väri oli sininen kuin Iris-kukkasissa, painoi sitten hämillään alas päänsä ja virkkoi: "Tiedäthän sinä..." Vinitius vaikeni, sillä hänen onnensa oli ylenpalttisen suuri. Sitten hän taasen rupesi kertomaan, kuinka hänen silmänsä vähitellen olivat avautuneet näkemään, että Lygia oli aivan toisenlainen kuin muut roomattaret ja ainoastaan Pomponian kaltainen.
Kun Lygia kuuli hänen äänensä, rupesi vaskimalja hänen käsissään tärisemään, ja hän käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä surua. "Rauha olkoon kanssasi!" lausui hän hiljaa. Tyttö jäi siihen seisomaan, vaskimalja yhä käsissä, ja hänen silmistään loisti sääli ja murhe. Vinitius katseli häneen ikäänkuin syövyttääkseen hänet silmäteräänsä, jotta hänen kuvansa jäisi sinne silmälautojenkin alle.
"Olet oikeassa, Acte," vastasi Lygia. "Minä seuraan neuvoasi." Ei hän itsekään tietänyt, mikä oikeastaan ratkaisevasti vaikutti hänen päätökseensä.
"Vinitius on oikeassa," mietti Petronius, "minun Chrysothemikseni on vanha, vanha ... kuin Troja." Sitten hän kääntyi Pomponia Graecinan puoleen ja virkkoi, puutarhaan viitaten: "Nyt ymmärrän, herratar, että kun omistatte nämä molemmat, te paremmin viihdytte kotona kuin Palatiuksen juhlissa ja sirkuksessa." "Niin," vastasi Pomponia, katsahtaen sinne päin, missä Lygia ja pieni Aulus olivat.
Mutta vanha sotapäällikkö rupesi kertomaan tytön historiaa ja kaikkea, mitä hän Atelius Histeriltä oli kuullut Lygien pohjolan pimeydessä asuvasta kansasta. Puutarhassa oli pallonlyönti lopetettu, ja nuoret astelivat hiekkakäytävillä, näyttäen myrttien ja sypressien tummaa taustaa vastaan valkeilta kuvapatsailta. Lygia ja pikku Aulus astelivat käsi kädessä.
Ei hän oikein tietänyt, miten häntä kohtelisi, tiesi ainoastaan, että jos tyttö vain ottaa rakastaakseen häntä, niin hän on valmis rupeamaan hänen orjakseen. Hänen mieleensä muistui Acten vakuutus, että Lygia häntä rakastaa, ja tämä ajatus tärisytti hänen sieluaan pohjia myöten. Tiellä oli siis vain joku ennakkoluulo, naisellinen ujous ja ehkäpä joku lupaus, jonka kristillinen oppi vaati.
Päivän Sana
Muut Etsivät