Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 23. kesäkuuta 2025
Muutaman päivän perästä hänen päähänsä pälkähti ajatus, että jos hän saisi Caesarin antamaan julistuksen, joka karkoittaisi kristityt Roomasta, niin Lygia muiden uskonheimolaistensa mukana tulisi jättäneeksi kaupungin. Silloin seuraisi heitä pian Vinitiuskin, jopa tarvitsematta häntä siihen kehoittaa. Tämä suunnitelma tuntui sangen mahdolliselta toteuttaa.
Lygia kyllä käsitti olevansa hänen terveytensä ja ilonsa ehto, ja säälin tunne täytti hänen sydämensä. Pian hän sentään huomasi, että jota enemmän hän koetti häntä välttää, sitä hellemmäksi kävivät hänen tunteensa häntä kohtaan. Yhä kauemmas pakeni hänen rauhansa. Välistä hän vakuutti itselleen, että hänen aina täytyy pysyä hänen luonaan, koska jumalallinen oppi käskee palkitsemaan pahaa hyvällä.
Omilla sanoillaanhan Lygia niinmuodoin osoitti, ettei hän ollut mikään panttivanki, vaan kansansa hylkäämä tyttö, jota ei enää suojellut hänen kansansa oikeus. Ja entä jos suojelisikin, niin olihan Caesar niin mahtava, että hän kiukkuisuuden hetkenä saattoi polkea kaikki oikeudet jalkainsa alle. Koska Caesar nyt oli suvainnut ottaa hänet tänne, niin hän määräsi hänen kohtalonsa.
Samassa hän katosi kuin kaunis, ilkeä näky. Acte ja Lygia kuulivat ainoastaan lapsen parkua, sillä keisarillinen lapsi oli jostakin syystä ruvennut itkemään. Kyyneleet nousivat Lygian silmiin. Hetken perästä hän tarttui Acten käteen ja lausui: "Mennään pois. Ei pidä odottaa apua muualta kuin sieltä, mistä apu saattaa tulla." He palasivat atriumiin ja viipyivät siellä iltaan asti.
Vinitius katseli häntä ikäänkuin hänen sanansa olisivat liikkuneet kaiken ihmisymmärryksen ulkopuolella. "Etkö tahtoisi palata Pomponian luo?" "Tahtoisin koko sydämestäni ja palaankin, jos Jumala suo." "Mutta kuule toki minua: palaa! ja minä vannon sinulle kautta kotijumalieni, etten sinua ahdista." Lygia mietti hetkisen ja virkkoi sitten: "En. En minä saa saattaa vaaraan likeisimpiä omaisiani.
Ei Vinitius tässä kertomuksessa saanut kuulla paljoakaan uutta, mutta hän kuunteli sitä sentään mielihyvällä, sillä hänen ääretöntä sukuylpeyttään hiveli kuulla silminnäkijän todistavan, että Lygia oli kuninkaallista syntyperää.
Kun hän oli riisunut Lygian ja näki hänen sekä notkean että täyteläisen vartalonsa, joka oli kuin helmistä ja ruusuista rakennettu, pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus. Hän astui pari askelta taapäin, katseli ihastuksissaan hänen verrattoman kaunista, keväistä vartaloaan ja puhkesi vihdoin puhumaan: "Lygia, sinä olet tuhat kertaa kauniimpi Poppaeaa!"
"Koira!" huusi Vinitius, "tiedä, että soin sinulle anteeksi ainoastaan Kristuksen tähden, jota minun on kiittäminen omasta elämästäni." "Tahdon palvella sekä sinua, herra, että häntä." "Ole vaiti ja kuuntele. Nouse! Saat lähteä mukaani ja osoittaa minulle talon, jossa Lygia asuu." Chilon oikaisihe, mutta oli tuskin päässyt pystyyn, kun hänen kasvonsa kävivät entistä kalpeammiksi.
Hän tuli ajatelleeksi, että olisi sata kertaa vaarattomampaa koettaa vaikuttaa Vinitiukseen, ja hetkisen perästä alkoi hän kysellä, kuinka kauan Lygia oli tuntenut Vinitiuksen ja eikö hän luulisi, että hänet saisi taivutetuksi lähettämään hänet Pomponian luo. Lygia ravisti surullisena mustatukkaista päätään. "Ei, Auluksen talossa Vinitius oli aivan toisenlainen.
Hetken perästä nosti hän prinsessansa käsivarsilleen ja läksi tyynin, äänettömin askelin tricliniumista. Acte seurasi heitä. Vähän aikaa istui Vinitius kuin kivettyneenä paikallaan, mutta sitten hän sävähti seisoalleen ja karkasi käytävää kohti. "Lygia, Lygia!" huusi hän. Mutta intohimo, hämmästys, raivo ja viini olivat tehneet hänen jalkansa raskaiksi.
Päivän Sana
Muut Etsivät