Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. heinäkuuta 2025
Kenraaliluutnantti parooni Yrjö Lybecker oli urhoollisena ja onnen auttamana sissipäällikkönä saavuttanut kuninkaansa suosion, mutta oli korkeampaan päällikkyyteen perin kykenemätön. Vielä vähemmän hän kykeni näin vaarallisena aikana pitämään vaipuvaa Suomea pystyssä ja yhdistämään sen viimeisiä urhoollisia voimia viisaaksi, pontevaksi puolustukseksi.
Venäjän sisämaahan päin hän ei myöskään uskaltanut lähteä, sillä siellä olisi saattanut joutua taisteluun; niinpä me kaikista voitoistamme marssimme Inkeriin nälkää ja kurjuutta kärsimään. Siellä Apraksin meidät karkoitti väärillä kirjeillä ja uhkauksilla meren rantaan, jossa Lybecker käski Ankarstjernan viemään kaikki joukot kotiin Suomeen.
Mutta kohta lähestyi Venäjän laivasto, ja Lybecker peräytyi pois tieltä Mäntsälään sekä sieltä vielä ylemmäksi Hämettä kohti. Sillaikaa hävitti vihollinen rantamaata ja koko seutua Porvoon ympärillä. Samaan aikaan tuli sekä nuhteita neuvoskunnalta että lisäväkeä armeijalle. Lybecker samosi nyt takaisin Porvooseen, ja täällä tapaamme hänet jälleen kesällä 1713.
Tulta, verta ja kauhua kylvivät he tiellensä; pohjolan metsät, rannat, vuoret ja taivas huutavat kaikki vielä tänäkin päivänä: Apua, oikeutta ja kostoa! Ja ne huutavat samoja sanoja tuomiopäivään asti, ell'ette te, korkea herra, meitä auta». Lybecker pudisti kieltävästi päätänsä ja vastasi: »Monipa sitte voisi minulta vaatia apua ja vielä suuremmilla syillä, kuin teillä onkaan.»
Vielä elokuussa 1713 oli kenraalimajuri Yrjö Lybecker Suomen sotajoukkojen ylipäällikkönä, ja hänen käskystään oli armeja askel askeleelta peräytynyt ilman ainoatakaan miekansivallusta. Venäläisiä oli 20,000 miestä Helsingissä; tsaari itse oli siellä väkensä keskellä, tarkasteli varustuksia ja yhä vahvisteli niitä, järjesteli kaikki ja valmisteli koko Suomen valloitusta.
Yrjö: »Silloin meidän veremme huutaa yli taivaan ja maan, kunnes saamme paremman päällikön.» Miihkali: »No niin! Uskaltakaamme tämä koetus. Jos Lybecker juoksee venäläsnuttuja karkuun, niin esitämme me vaatimuksemme päästä pois armejasta, ja silloin minä rupean teidän päämieheksenne. Herra kenraali, ne olivat viimeiset sanamme.
»Niin, kyllä nyt jotakin hullua on tekeillä, vaan mitä tästä kaikesta pitää ajatella?» »Lähtekäämmehän katsomaan, mikä on hätänä!» sanoi De la Barre äkisti. Upseerit hajautuivat kukin tahollensa, mutta leirin länsipäästä alkoi kuulua rähisevää ilon melua. Vähän matkan päässä näkyi Lybecker ratsastavan täyttä laukkaa ja katoavan metsään. Mutta hänen jälkeensä kaikui raikkaasti: »Eläköön! Eläköön!»
Me, niin, me vaan peräydyimme Porvooseen ja sitte...» »Vaiti, herra!» tiuskasi Lybecker, vaan De la Barre jatkoi: »Ei, vaan vielä muutamia sanoja, teidän ylhäisyytenne. Kun venäläiset, 23,000 miestä, seurasivat meitä, käännyimme me taas pois rannalta, annoimme heidän marssia Helsinkiin ja rakentaa sinne varustuksia, ja sillä tavalla on tsaari saanut lujan jalansijan Kymin tällä puolella.
Talvi on jo tulossa ja köyhä vain tietää, miten vaikea on pysyä kunnollisena, kun ei edes ole toivoakaan paremmista ajoista. Se poikanen on vielä nuori ja minä olen hänen äitinsä.» Lybecker pudisti hurskaasti päätänsä. »Te olette varmaankin hullu,» sanoi hän, »jos luulette minun ehtivän ja voivan pitää huolta kaikkien repalehtijain mekoista ja nostoväen saroista.
Me kuitenkin yhä vain istumme kädet ristissä, mitään tekemättä ja osaamatta mitään muuta tehdä kuin peräytyä.» Lybecker hypähti ylös tuolilta ja tiuskasi: »Ja kaikkea tuota uskallatte sanoa minulle!» »Teidän ylhäisyytenne,» vastasi Armfelt vakavasti, »kaikella on rajansa, ja nyt on jo aika julkisesti puhua asiat, niinkuin ne ovat.
Päivän Sana
Muut Etsivät