United States or Uruguay ? Vote for the TOP Country of the Week !
Palatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein samalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut nytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään Harmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä. Hän huokasi ja meni itkemään Marian kamariin.
Hän tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olalleen. Hän kääntyi ja tunsi luutnantti Leistin. «Suokaa anteeksi«, alkoi luutnantti, «että minä näin pelotan teitä! Mutta minä en saattanut olla teitä puhuttelematta, kun näin teidät. Minä tiedän, että te asutte majuri sen kartanossa ja olette hänen talonsa vartia. Te tiedätte kenties miten Harmaalan parooni voi ja miten on neiti Marian laita?
Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen. Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi, että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin olalle. «Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen kreiviin.
Luutnantti Leist katsahti kelloaan. «Nyt on aika«, jupisi hän itsekseen, nosti maljansa ja puhui: «Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun poismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan teitä«. Turha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä muutamia viinilasia ja jätti seuran. Leistin mentyä nousi ilo yhä suuremmaksi.
Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään luutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä. Sama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun hän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi. Naurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G n asunnosta. Kreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä.
«Luultavasti kreivi G «, vastasi toinen, pieni, laihakinttuinen naapuri, myöskin Turun kuuluisimpia porvareita. «Hän puhelee tuolla kapteini Leistin kanssa«. Nuorukainen uunin ääressä loi silmänsä kapteini Leistiin ja tuohon kauniiseen upseeriin, joka nyt suunsa täydeltä nauroi. Hän otti äkkiä taskustansa vähäisen paperipalasen, johon hän kirjoitti jotakin.
Hän löi kädellään otsaansa ja lähti kulkemaan kiireesti tätinsä luo. Tällä tiellään tapasi hän luutnantti Leistin ja Annan. Kun Aappo, Mikko ja Sakari seuraavana päivänä tulivat kaupunkiin, ei Johannesta löytynyt mistään. Tätinsä luona ei hän ollut käynyt. «Hän oli sittenkin hullu«, sanoi Aappo, «ja nyt minä varmaan pelkään, että hän on mennyt viimeiselle retkelleen.«
Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa. Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi, nähdäkseen paremmin.
Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi. Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet. Kun kreivi G pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi häneltä riidan syytä.
Minä kulin, Maria, kahdesti sinun kotisi luo; ensi kerralla tapasin luutnantti Leistin ja serkkuni Annan; toisella kerralla juoksi luutnantti Leist minun edelläni, ja minä näin, miten hän horjui siltapuuta vastaan, miten hän vaipui Aurajokeen. Minussa ei ollut miestä häntä pelastamaan, vaan minä huudollani herätin väkeä.