United States or Norway ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vaikka meitä oli kolme toisiamme rakastamassa, tuntui olomme välistä meistä liian yksinäiseltä; me olisimme tahtoneet nähdä keskellämme valkopäisen olennon, joka olisi hyväillyt ja kiusannut meitä? Lazare setä pelkäsi hirveästi kuolevansa näkemättä minun lapsiani. Hän oli tullut lapseksi uudestaan ja hän suri sitä, ettei Babet antanut hänelle leikkitoveria.
Luulin näkeväni hänet vaalean keltaisessa auringon paisteessa, väsyneenä ja onnellisena, tuntien jaloa nautintoa äitinä olostaan. Ja minä en enää tietänyt puhuiko Lazare setä rakkaasta laaksostani, tai rakkaasta Babetistani. Me astuimme hiljakseen ylös kunnaille.
Koko häveliäisyyteni ja arkuuteni palasi jälleen. Minä ihmettelin kuinka olin uskaltanut antaa suudella sormiani sillä tavoin. Ja Lazare setä, joka ei puhunut sanaakaan, vaan joka yhä käveli vitkaan edelläni, luomatta ainoatakaan silmäystä rakkaihin, vanhoihin puihinsa! Hän valmisti varmaankin rangaistussaarnaa minulle. Hän vei minut suureen lehtokäytävään ainoastaan saadakseen oikein torua minua.
Hän lopetti seuraavasti: "Jean, sinä kuulet mitä ystäväsi kevät sinulle sanoo. Se on nuoruus, mutta se valmistaa miehuuden ikää; sen kirkas hymyily on ainoastaan työn iloa. Kesä on tuleva voimakas, syksy rikas, sillä kevät laulelee paraikaa, rohkeasti tehtävätään täyttäessään." Minä tulin hyvin hämilleni. Ymmärsin Lazare sedän tarkoituksen.
Ja kun me, ymmärtäen kaikki, rupesimme itkemään, jatkoi Lazare setä, silmiänsä taivaalta kääntämättä: "
Tunsin tuon kauhistavan tasangon ympäröivän itseäni, kuolleitten kankeus kangisti minutkin. Sydän raukkani itki, kuoleman helteisessä, ilkeältä löyhkäävässä hiljaisuudessa. Lazare setä kirjoitti: "Rakas lapseni!" "Olen kuullut että sota on julistettu, mutta toivon sinun saavan eron ennen sotaretken alkamista.
Silloin loppui rohkeuteni, ja minä kirosin kärsimystä. Lazare sedän, joka oli hiljaa tullut ylös jäljestäni, täytyi viedä minut kartanolle jälleen. Hän tahtoi hajoittaa ajatuksiani ja puhui että viini tulisi olemaan erinomaista, mutta hän ei kuunnellut itsekään puhettaan. Väliin vaikenimme molemmat ja kuuntelimme tuskallisesti jotakin Babetin pitempää valitushuutoa.
Ja leveä, pehmeä virta oikoilihe laiskana punaisella hiekalla laakson toisesta päästä toiseen, aivan kuin sula metallijuova. Lännessä näkyi jono mataloita, hammasmaisia kunnaita sinipunaisina vasten vaaleata taivasta. Kymmenen vuotta olin asunut tässä syrjäisessä maailman nurkassa. Kuinka monta kertaa Lazare setä oli odottanut minua latinan tunnille!
Ja minä en saannut edes lukea sitä! Minä tulisin ehkä kuolemaan tietämättä, mitä se sisälsi, kuulematta viimeisen kerran Lazare sedän ystävällisiä sanoja. Me olimme saapuneet kunnaalle. Meidän piti siellä odottaa käskyä koska meidän tulisi rynnätä esiin. Mukavampaa taistelukenttää toinen toistensa murhaamiseen olisi ollut vaikea valita.
Maisema laajeni edessämme useita penikulmia avaralle. Aurinko kohosi ylemmä taivaalle; aamuiset hopeasäteet muuttuivat kultavirroiksi; taivaanranta, pitkin mataloita kunnaita, oli sokaisevan kirkas, koko laakso oli ikäänkuin tulipalon hohteen valaisema. Hetkisen vaiti oltua kääntyi Lazare setä minuun. "Hyvä Jumala, nyt se alkaa!" ajattelin minä ja painoin pääni alas.