Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 28. heinäkuuta 2025
Mutta että mammakin voi semmoiseen yhtyä? Ja mitä te? Emme me nyt juuri mitään koetimme kyllä, mutta... Eikö Naimikaan osannut puoliaan pitää? Ei hän juuri virkkanut mitään nyt, vaikka muuten on kyllä valmis. No niin, tietysti ... hm... Alkoi kuulua soittoa salista. Tytöt, teidän täytyy tulla, riensi Naimi sanomaan. Minä menen kotiin, sanoi Hanna. Ilman hyvästiä?
Meidän rupesi nyt tekemään mieli saada nähdä, millä vauhdilla nämät vierisivät joen äyrättä ales veteen, emmekä saaneet rauhaa, ennenkuin koetimme. "Kinkin-Känkki", joka alituisesti vaani askeleitamme, joutui pian hätään. Hänellä oli taaskin käsi selän takana, mutta tällä kertaa emme päästäneetkään häntä likelle, vaan vetäysimme hyvissä ajoin erääsen paikkaan, jonka nimi oli Matinkallio.
Vaivoistamme huolimatta läksimme heti lääkärin tykö; lääkäri tutki lapsen silmät ja määräsi lääkkeet sekä hoidon. Me koetimme tarkoin seurata annetuita neuvoja ja viljellä määrätyitä lääkkeitä, mutta tauti ei helpoittanut, silmät tulivat vaan päiväpäivältä pahemmaksi. Kun näimme, ettei se auttanut, teimme toisen samallaisen reissun, mutta yhtä huonolla onnella.
Muutaman minuutin päästä oli tuo wana taas yhtä sileänä kuin muualtakin. Maanantai=aamu tuli, mutta ilma ei ollut asettunut. Tuli Tiistai samanlainen ilma! Semmoista ei näe mies usein eläessään. Me koetimme odottaa ilmaa asettuwaksi, mutta sen asettumisesta ei tullut mitään. Ikäwäksi alkoi käydä olo oudoissa kylissä. Wietimme aikaamme miten parhaiten taisimme.
Sittenkuin me kauvan hänen kanssansa niin menetellä koetimme kuin paraiten taisimme, rupesi hän vähän tointumaan, vaikka hän houruili ja oli kuumeessa; mutta nyt olen minä kuullut väeltä, joka sieltä myöhemmin tullut on, että hän jo parantunut on ja on talosta lähtenyt. Täällä me olemme nyt, se pieni jäännös Suomen sotaväestä, muutamassa kylässä. Mitä meistä edespäin tulee, en minä tietää taida.
Me seisoimme paikallamme ja koetimme kuunnella, mutta emme voineet enää kuulla mitään. "Watson", sanoi hän, "tuo oli koiran ulvontaa." Veri hyytyi suonissani, sillä hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi hirveän kauhun vallanneen hänet. "Miksi he tuota ääntä sanovat?" kysyi hän. "Ketkä?" "Ihmiset näillä seuduin." "Oh, he ovat hyvin tietämättömiä. Mitä sillä on väliä, miksi he sitä kutsuvat?"
Helmikuun 12 päivän olimme samassa majatalossa ja asuimme samassa ullakkokamarissa; talon isännän nuori, kaunis tyttönen tuli aamulla ja siivosi huoneemme; me tervehdimme häntä kohteliaasti kumartaen ja koetimme kysellä häneltä yhtä ja toista; hän hymyili kyllä meille, vaan ei ymmärtänyt puhettamme, emmekä me hänen; hän meni vaan pois tyköämme tehden "hunörin" kuin paras sotamies, sitte nauraen juosta ressutti mukavissa sinisissä housuissaan, joka näytti hyvin somalta ja hupaiselta.
Ah, Lelle, en tiedä ymmärrätkö sinä tätä. Niinkuin kylmä jää olisi asettunut meidän välillemme. Me koetimme kyllä olla kohteliaat toisillemme, mutta meiltä loppui kaikki puheen aine. Me olimme niinkuin umpivieraat toisillemme. Olisi ollut yhtä hyvä erota kokonaan, mutta hän ei sitä tahtonut ihmisten tähden.
Ystäwäni waimo ei itkenyt enää, sillä hänellä ei ollut enää millä hän olisi itkenyt kyynelten lähteet oliwat kuiwuneet. Oliko suru asettunut? Ei, sitä se ei ollut tehnyt, sillä sama waltawa tuska oli hänellä nytkin kun wiime iltanakin waikka kuiwiltaan. Koetimme häntä lohduttaa, minkä woimme turhaa työtä, sillä äiti ei ottanut lohtuakseen, waikka wielä mitäkin olisimme puhuneet hänelle.
Koetimme häntä tyynnyttää, waikittaa ja puhella hänen welwollisuuksistansa, mutta hän raiwostui yhä enemmän ja silloin huomasimme hänen olewan juowuksissa. Päätänsä myöten hyppäsi hän nyt tuosta korkeasta waunusta sywään radan wierustaan. Maahan pudotessaan meni hän ylenkuppuraisiaan, mutta pian oli hän pystyssä. Ensimäiseksi työkseen löi hän kiween murskaksi powitaskussaan olewan pullon.
Päivän Sana
Muut Etsivät